Blogi

Kirjeenvaihtajamme Marko Enqvist: ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa”, kirj. valtiotieteen tohtori Alpo Rusi

Kirjakatsaus: ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa”,

kirj. valtiotieteen tohtori Alpo Rusi

Viime viikolla kirjasyksyä ravisteli kaksi teosta, Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen ”Miten tästä eteenpäin” sekä Alpo Rusin ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa”. Teokset saivat osin ristiriitaisen vastaanoton, toisaalla ne tyrmättiin, niitä kutsuttiin jopa russofobisiksi, ja niiden välittämää kuvaa pidettiin yksipuolisena. Toisaalla niitä pidettiin positiivisina irtiottoina jähmettyneeseen kansalliseen keskusteluun, teoksina, jotka ravistelivat positiivisella tapaa suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua – sisäpolitiikkaa unohtamatta, minä kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon.




















Luon nyt lyhyen katsauksen Alpo Rusin ansiokkaaseen teokseen, jossa luodaan kattava kokonaiskuva Suomen ja Ruotsin tiestä, samalla kuvaa täydentää Venäjä-kattaus, jossa Rusi näkemyksellisesti tuo esille Venäjän kehityskulun etenkin tämän vuosituhannen puolella, unohtamatta kuitenkaan Suomen ja Venäjän suhdetta, että Suomen ja Neuvostoliiton ”erityislaatuista” suhdetta. Rusin teosta voi verrata sen välittämän Venäjä-kuvan myötä oivallisella tapaa seuraaviin teoksiin, joissa on eri näkökulmista tarkasteltuna luotu katsaus nyky-Venäjään ynnä Venäjän itsenäisyyden aikaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Näistä teoksista nostaisin esille Bill Browderin ”Red Notice”, Mihail Zygarin ”Putinin sisäpiiri” sekä Masha Gessen Putin-henkilökuvan ”Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi”. Jokainen näistä kirjoista avaa omalta osaltaan Venäjää ja Putinin hallintoa, samalla ne täydentävät toinen toisiaan nostan esille tapahtumia ja päätöksiä ynnä johtopäätöksiä yhdestä tahi useammasta näkökulmasta. Tähän virtaan Alpo Rusin teos sopii erinomaisen hyvin, se tuo omalta osaltaan esille yhden edellisiä teoksia täydentävän näkemyksen Venäjästä ja sen edeltäjästä Neuvostoliitosta ja näiden suhteesta lähiulkomaihin. Etenkin Rusin teos tuo esille – osin kipeälläkin tapaa – Suomen ristiriitaisen suhteen Venäjään (ja sen edeltäjään Neuvostoliittoon), josta Suomi ei tunnu päässeen vieläkään irti. Venäjä vaikuttaa yhteiskunnassamme suoraan ja asiamiestensä kautta monella portaalla, tästä saimme eilen (tiistaina 11.10.2016) Yleisradiota koskettavassa uutisessa yhden esimerkin. (1)

Ennen uppoutumistani hiukan tarkemmin Rusin teokseen, otan lyhyen esimerkinomaisen lainauksen teoksesta, joka monella tapaa kuvaa tämän hetken suhtautumista Venäjä-keskusteluun:

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen ”strategisen kulttuurin” perintönä on totuttu siihen, että itänaapurin asioista sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden luonteesta tulee pitää pienempää ääntä. Kuten Presidentti Tarja Halonen opasti suurlähettiläskokouksessa vuonna 2002: ”Suomalaisilla on voimakas halu yksimielisyyteen ulkopolitiikassa. Joskus se on tapahtunut yhdessä vaikenemalla”. (Alpo Rusi: Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa s. 14).

Seuraavalla sivulla eräänlaisena yhteenvetoja ja summauksena ”Ensimmäisen naispresidentin viesti voitiin kuitenkin tulkita myös niin kuin puheessa ilmaistiin: aivan kaikista ulkopoliittisista asioista ei sentään tule keskustella avoimesti – ”vaietaan yhdessä’”. Tässä kohdin en voi olla muuta kuin samaa mieltä teoksen kirjoittajan kanssa, jos Halosen aikakaudella ”vaietaan yhdessä” -kulttuuri sai ilmaa siipiensä alle, ei asetelma ole juurikaan muuttunut nykyisen tasavallan presidentin Sauli Niinistön aikakaudella. Melkeinpä voidaan sanoa, että ”vaikenemisen kulttuuri” on tiukasta vastarinnasta huolimatta vallannut entistä enemmän alaa, epäilemättä merkittävänä syynä on Venäjän lisääntynyt aggressiivisuus Krimin miehittämisen ja Itä-Ukrainan sodan myötä myös lähialueillamme pohjoisesta Itämeren aalloille. Peräti kohtuutonta kritiikkiä on esitetty niitä tahoja vastaan, jotka ovat rohjenneet taistella tuulimyllyjä vastaan ja käsitelleet Venäjää avoimen rehellisesti ja oikealla kriittisyydellä. Uskaltanee todeta ääneen sen, että Venäjä luo uutta kylmää sotaa ei länsi, että Venäjä on aggressiivinen, johon käyttäytymiseen länsimaat puolustuksellisin toimin vastaavat.

Rusi teoksessaan käy seikkaperäisesti läpi myös merkittävimpiä suomalaiskytköksiä Neuvostoliiton ja entisen neuvostoblokin tiedusteluelimiin ja kontaktointeihin. Tässä kohdin minun ei liene tarvetta nostaa tätä teemaa enää kovinkaan merkityksellisesti esille, esim. Pekka Virkin Suomen Sotilas -lehden verkkosivuille kirjoittamassa artikkelissa ”Kaksinaamaisuutta, denialismia ja päättäjien KGB-ongelmia – näin Suomi jäi Naton ulkopuolelle” luodaan kuva tähän asetelmaan. (2) Artikkelista lainattua:

’Tämä haisee. En vastaa enää hänen kirjeisiinsä”, oli Saksan liittokanslerina 1974-82 toiminut Helmut Schmidt todennut Rusin tietojen mukaan kanslerin elämänkertaa kirjoittaneelle Michael Schwelinille. Toteamus koski pitkäaikaista Suomen pääministeriä Kalevi Sorsaa, johon Schmidt oli katkaissut välinsä vuonna 2003. Itätiedusteluyhteyksiensä kanssa kamppaillut suomalaisdemareiden ikoni oli yrittänyt selittää kirjeenvaihdossa, että ”Suomen Suojelupoliisi voi pestä maineeni’”.

Tämä lainaus kuvaa karulla tapaa Suomen tilannetta, on myös pakko pohtia, että missä määrin tällainen leimasi kollektiivisesti koko kansakuntaa? Levisikö leima laajemmalle kuin yhden poliitikon (tässä tapauksessa Kalevi Sorsan) harteille? Mielestäni ei ole väärin todeta, että suomettuminen (saks. Finnlandisierung) leimasi laajemmin koko kansakuntaa, ei pelkästään poliittista ja taloudellista eliittiä, joka oli suomettunut ”päälakeaan” myöten. Me emme välttämättä halunneet uskoa tätä, mutta kuva ”punaharmaasta” Suomesta 80-luvun englannin kielisissä sotilasalan lehdissä on piirtynyt syvälle ”ajukoppaani”. Eikä se YYA-aika menestys Suomelle ollut, vaikka näinkin osa kansasta haluaa edelleen uskoa, tähän vääristyneeseen kuvitelmaan ”menestyksestä” myös Rusi teoksessaan viittaa.

Suomen tämän hetken suhde Venäjään saa, oikeutetusti, tilaa teoksessa – samalla lukijoina saamme kattavan katsauksen Suomen ja Ruotsin välisen keskustelun etenemisestä ja tietyistä ”linjaerimielisyyksistä”. Tätä asetelmaa kuvaa myös teoksen nimi ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” – nimittäin turpo-keskustelua pidemmän aikaa seuranneena en voi muuta kuin allekirjoittaa näkemyksen siitä, että maidemme välinen turvallisuuspolitiikka on tienhaarassa. Yrittääkö Suomi istua kahdella pallilla ja jos yrittää, onko yritys tuhoon tuomittu? Ruotsista Suomeen kantautuvat signaalit ovat selkeitä, mutta edelleen tuntuu siltä, ettei osa poliitikoistamme ole halukkaita hyväksymään vallitsevaa tilannetta. Ettei vaan käy kuten 90-luvulla Ruotsin ottaessa sen ensimmäisen ja ratkaisevan askeleen Euroopan Yhteisöön (jolla nimellä EU tuolloin tunnettiin) liittymiseksi, suomalaisina huomasimme Ruotsin ”pettäneen” meidät. Vai oliko tämäkään totuus? Johtuiko kaikki omasta kyvyttömyydestämme ja haluttomuudestamme lukea viestejä ja signaaleita oikein ja tehdä niistä todellisia realistisia johtopäätöksiä?

Rusin teoksen yleissävy on ankaran rehellinen, sillä on lukuisia merkittäviä arvoja – se toivottavasti herättää meidät suomalaiset keskustelemaan entistä enemmän turvallisuuspoliittisista kysymyksistä ynnä Venäjästä ja Venäjän vaikutuspyrkimyksistä maahamme. Suomen on aika herätä ”ruususen unesta”. Tällaisen teoksen pitääkin olla riittävän ankara, hiljaa kuiskaamalla ei myrskyävällä merellä saa ääntään kuuluviin. Samalla teos jättää kuitenkin jälkeensä häivähdyksen toivosta – keskustelukulttuurin muutoksesta, mikä toivottavasti kantaa hedelmää tulevaisuudessa:

Suomessa on saanut jalansijaa uusi sukupolvi ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkijoita ja harrastajia. He käyvät tällä hetkellä tasokasta keskustelua vielä lähinnä nettipalstoilla, blogeissa ja alan sivustoilla. Rohkeimmat keskustelijat ovat myös uskaltaneet ottaa kantaa, vaikka ovatkin valtion viroissa. He avaavat patoja, joita on pidetty pitkään suljettuina.”

Omasta puolestani kiitän valtiotieteen tohtori ja suurlähettiläs Alpo Rusia siitä, että tämä – merkittävä – teos on kirjoitettu. Samalla haluan lausua kiitokset teoksen kustantaneelle Docendolle, heiltä on tämän syksyn kuluessa tullut useampikin erinomainen teos – samanlaista kustannusrohkeutta kaivataan Suomeen lisää.  Tässä kirjoituksessa mainittujen teosten ohella valtiotieteen tohtori Timo Hellenbergin ja toimittaja Nina Leinosen ”Silminnäkijät - Taistelu Ukrainasta” ansaitsee tulla mainituksi.

 

Marko


1. http://yle.fi/uutiset/3-9223341 

2. http://www.suomensotilas.fi/kaksinaamaisuutta-denialismia-ja-paattajien-kgb-ongelmia-nain-suomi-jai-naton-ulkopuolelle/