Blogi

Kirjeenvaihtajamme Marko Enqvist: Vierailija: Irti menneisyydestä

Vierailija: Irti menneisyydestä

Uskoimme maailman muuttuneen lopullisesti Neuvostoliiton hajottua reilut pari vuosikymmentä sitten. Rauta esirippu murtui ja maailma näytti muuttuvan – lopullisesti, näin me uskoimme. Monissa maissa tehtiin tiliä menneisyyden kanssa, perattiin menneisyys ja käytiin laaja-alainen keskustelu kylmän sodan aikakaudesta, linkeistä Neuvostoliiton ja sen liittolaisten tiedusteluorganisaatioihin – samalla tapaa useissa entisissä itäblokin valtioissa käynnistettiin lustraatio, puhdistus.

Eräissä maissa tämä jäi tuolloin tekemättä, kuten Ukrainassa ja näemme mitä siitä seurasi Venäjän aloittaessa paluun totalitarismin tielle, jolla sen nyt voidaan sanoa olevan. Tänään näemme heijasteita tekemättömästä lustraatiosta myös Suomessa, kun suomettuneisuuden aikakautta ei käyty aikanaan läpi – kun ei tehty tiliä menneisyyden kanssa – jäljelle jäivät verkostot, joita nyt ollaan uusien luonnin ohella kiristämässä ja joiden kautta yhteiskuntaamme ja lopulta arvopohjaamme on mahdollista vaikuttaa monella tasolla.

Suomettumiseen olen viitannut blogeissani toisinaan, samoin 90-luvulla tekemättä jääneeseen lustraatioon. Nyt en kuitenkaan itse uppoudu tähän aiheeseen tämän syvällisemmin vaan annan tilaa ”vierailijalle” ja hänen viestille meille kaikille.

 

Marko

 

 

Irti menneisyydestä


Tänään 3.10.2016 tulee kuluneeksi 26 vuotta Saksojen jälleenyhdistymisestä. Saksalaiset ovat malleina meille muille siitä, kuinka ihmiset ovat kipua pelkäämättä kohdanneet menneisyytensä ja selvittäneet välinsä sen kanssa. Saksassa tämä on tehty nyt kahdesti, mutta Suomessa kaivataan yhä lopullista pesänselvitystä suomettumisen ajan tapahtumista.

Pääsääntöisesti on erinomaisen hyvä asia, että me suomalaiset olemme rauhallista kansaa. Meillä ei kaadeta patsaita. Valitettavasti meillä on myös ollut tapana lakaista vaikeiden kysymysten käsittely vuosikymmenten päähän tapahtumista. Vuosi 1918, toinen maailmansota ja viimeisenä suomettumisen ajan pesänselvitys on ollut hidasta tai jäänyt tekemättä. Ajan myötä tietoa häviää, mikä on oikeudenmukaisuuden ja oikeusturvan kannalta huonoa asia.

Myös Suomen turvallisuustilanne tässä ja nyt vaatii lähimenneisyyden avointa käsittelyä eli lustraatiota. Venäjä käyttää käynnistämässään hybridisodassa vanhoja vaikutusverkostojaan, jotka maassamme kasvoivat kylmän sodan aikana mittaviksi. Nämä yhteydet voivat periytyä myös nuoremmille sukupolville konkarien esimerkin ja riippuvuuksien kautta.

Tarinoita on paljon. Totuuden on tultava julki, mutta minkäänlaiselle “kivittämiselle” ei ole tarvetta. Tämä rohkaisee mahdollisimman monia astumaan esiin.

Peittely-yrityksiäkin on ollut – sellaiset eivät ketään hyödytä. Mitä enemmän kiistetään ja asian käsittelyä viivytetään, sitä enemmän valheiden verkkoon upotaan. Totuuden kertominen vapauttaa myös psyykkisesti. Arkistoja avautuu käyttöön koko ajan lisää, minkä vuoksi suuri osa yhteydenpidosta tulee joka tapauksessa ilmi. Kun itse kertoo, mitä on tapahtunut, voi kertoa kaikki olennaiset asiat. Arkistot ovat tallentaneet vain pienen osan siitä todellisuudesta, jossa kaikki tapahtui.


EU:n sisäkomissaari Frattini vastasi vuonna 2007 MEP Hannu Takkulan kirjalliseen kysymykseen koskien entisten valtioiden arkistojen järjestämistä:

“Sillä, miten totalitaaristen järjestelmien aikana luodut henkilötietoarkistot järjestetään ja erityisesti missä määrin näiden järjestelmien uhreille olisi myönnettävä mahdollisuus tutustua heitä itseään tai kyseisten järjestelmien kanssa yhteistyössä toimineita henkilöitä koskeviin tietoihin tai missä määrin kolmansien osapuolten, kuten tutkijoiden, olisi voitava tutustua kyseisiin tietoihin, on ilmeisiä välittömiä vaikutuksia kansalliseen sovintoprosessiin ja siihen, miten vanhat haavat paranisivat parhaiten.”

Frattinin hengessä vetoamme, että kaikki asiasta jotakin tietävät ja osalliset tulisivat esiin parhaaksi kokemallaan tavalla. Vanhat valheet pitävät liian monia otteessaan. Nyt on hyvä aika irtautua aidosti menneisyydestä.


Tällä avoimella kirjeellä ei ole allekirjoittajia, vaan tukensa keskustelulle asiasta voi osoittaa

1. Jakamalla kirjettä eri puolilla

2. Kertomalla ja julkaisemalla aineistoa, mikäli on kerrottavaa tai julkaistavaa (lehdistössä, omissa blogeissa, kirjoissa… mahdollisuuksia on paljon)

3. Tukemalla muutoin asian käsittelyä edistäviä yhteisöjä, yhdistyksiä ja yksilöitä (esimerkiksi tutkijoita, journalisteja, kirjailijoita, ja Lustraatio-hankkeita)

4. Esittämällä asiasta aktiivisesti kysymyksiä ja perehtymällä jo saatavilla olevaan tietoon - ei päästetä poliitikkoja ym. vaikenemaan ensimmäisen, uskottavalta kuulostavan meriselityksen jälkeen. Niin sosiaalinen media kuin turut ja toritkin sopivat tähän.

5. Osoittamalla kaikinpuolista kypsyyttä ja totuudenrakkautta asian käsittelyssä ja muutoinkin.”

 

: