Blogi

Kirjeenvaihtajamme Marko Enqvist: Vaikenemisen kulttuurista itselleen valehtelun kulttuuriin

Vaikenemisen kulttuurista itselleen valehtelun kulttuuriin

Aloitan tämän kirjoituksen lainaamalla Alpo Rusin oivallista ja samalla erinomaisen kiinnostavaa ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” -teosta sivulta 14. (Huom: Alpo Rusin teokseen tulen palaamaan laajemmin lähipäivinä).

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen ’strategisen kulttuurin’ perintönä on totuttu siihen, että itänaapurin asioista sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden luonteesta tulee pitää pienempää ääntä. Kuten Presidentti Tarja Halonen opasti suurlähettiläskokouksessa vuonna 2002: ’Suomalaisilla on voimakas halu yksimielisyyteen ulkopolitiikassa. Joskus se on tapahtunut yhdessä vaikenemalla.’

Halonen muistutti näin meitä ”vaikenemisen kulttuuri” perinteestä ulkopolitiikassa, erityisesti tämä näkyy suhteessamme Venäjään – Neuvostoliiton perinteen jatkajaan. 90-luvulla Ahtisaaren kaudella Suomi ilmapiirillisesti otti useita askeleita kohti länttä – integroitui monella tapaa länteen. Harmillista, että tämä tie jäi kulkematta loppuun saakka. Halosen kauden ensivuosista alkaen suuntaus on ollut toinen – vertauskuvallisesti voisin kuvailla sitä seuraavalla tapaa: asioista on keskusteltu vaikenemalla niistä.

Halosen kaudella Suomi luisui entistä syvemmälle ”miellyttämisen kulttuuriin” – maallikon silmin tarkasteltuna entistä useammin poliittisissa puheissa alettiin varoa Venäjän kritisointia, monen ryhtyessä tarkastelemaan sisä- ja ulkopoliittisia sekä etenkin turvallisuuspoliittisia kysymyksiä lähtöasetelmasta, jossa mietittiin ensin ”mitähän Moskova tuumaa tästä”. Minulle – 70-luvun lapselle ja YYA-aikaa nähneelle, tämä asetelma alkoi muistuttaa erehtyvästi suomettuneisuuden aikakautta, jonka painolastista emme näytä päässeen eroon. Itse asiassa tänään se tuntuu olevan hyvin voimakkaasti läsnä poliittisessa päätöksenteossa, kenties tätä aikaa voi jo kutsua suomettuminen vol. 2. Tai kuten sosiaalisessa mediassa aikaa on nimitetty ”saulittumiseksi”, viitaten tasavallan presidentti Sauli Niinistöön.

Reilun viikon aikana Suomessa Venäjä-yhteys on noussut otsikoihin useamman kerran. Reilu viikko sitten (perjantaina) tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja ulkoministeri Timo Soini pitivät tiedotustilaisuuden liittyen Suomessa suoritettuihin Malaysia Airlinesin lennon MH17 rikostutkintaan liittyviin Buk-testeihin. Tällä viikolla otsikoihin nousi ensinnä alkuviikosta Aleppon pommituksien tuomitseminen ja hiukan ristiriitaiset ja kiertelevät lausunnot, nyt viimeisimpänä esimerkkinä ilmoille voidaan nostaa torstaina Venäjän suorittamat kaksi ilmatilanloukkausta Suomenlahdella.

Tasavallan presidentin ja ulkoministerin järjestämästä tiedotustilaisuudesta liittyen Suomessa tehtyihin Buk-testeihin kirjoitin viikko sitten, (1) joten siihen en enää palaa. Sen sijaan katsaus Aleppo -lausuntoihin sekä viimeisimpään välikohtaukseen eli Venäjän suorittamiin ilmatilanloukkauksiin. TP-UTVA:n kannanottoa voi pitää niin maltillisena kuin suinkin mahdollista, kun samalla Aleppoa pommittaa käytännössä kaksi tahoa – Venäjän ilmavoimat ja Syyrian hallinnon joukot:

Tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta keskustelivat tiistaina 4. lokakuuta Syyrian vakavasta kriisistä, mukaan lukien Venäjän toimista. Suomi tuomitsee jyrkästi sotatoimien tarkoituksellisen kohdistamisen siviileihin ja siviilikohteisiin kuten sairaaloihin. Tilanne erityisesti Aleppossa on kestämätön ja kaupunkia uhkaa humanitaarinen katastrofi. Konfliktin osapuolten tulee sitoutua maanlaajuiseen tulitaukoon ja humanitaarisen avun perille saamiseen.” (2)

Vähäinen viittaus Venäjän toimiin on kaikella tapaa tilanteen aliarvioimista ja totuuden kiertelyä – Venäjä on osallisena sotarikoksissa. Soinin TV-haastattelussa asetelma korostui entisestään, jossa hän syyttää avoimesti Syyrian hallintoa sotarikoksista, mutta Venäjän harteille hän ei sälyttänyt samaa vastuuta, vaikka kaikkien konkreettisten todisteiden perusteella yhtä lailla Venäjä on vastuussa sotarikoksista Aleppossa (ja muualla Syyriassa). Joku irvileuka voisi tässä kohdin tuumata ”hyvä, että sentään tuomittiin” – joskin tämä tuomitseminenkin tuli täydellisesti jälkijunassa ja vasta siinä vaiheessa, kun muissa maissa oli reagoitu hyvin voimakkaasti Venäjän toimiin Syyriassa ja kun Suomessa Vihreiden Ville Niinistö oli – aivan oikeutetusti – ihmetellyt hallituksen vaiteliaisuutta. Suomessa myös sosiaalisessa mediassa reagoitiin hallitustamme nopeammin, sunnuntaina 2. lokakuuta järjestettiin illalla #rauhaakiitos -twittermielenilmaus, jossa viestit kohdistettiin Venäjän suurlähetystöön Suomessa – Tehtaankadulle siis.

Aleppo-kannanotosta ehti vierähtää sen pari päivää, kun torstaina (6. lokakuuta) Venäjän ilmavoimien Sukhoi Su-27 ilmaherruushävittäjät loukkasivat kahdesti Suomen ilmatilaa.







Ilmavoimien illalla kuvaama toinen ilmatilanloukkauksesta epäilty Sukhoi Su-27. Tapahtumiin liittyvästä viestinnästä ja tehokkaasta toiminnasta on syytä antaa kiitosta viranomaistahoille, kuten Puolustusvoimat ja Rajavartiolaitos.








Kuvaan on merkitty punaisella klo. 16:42 ilmatilaa loukanneen koneen reitti ja sinisellä klo. 21:33 ilmatilaa loukanneen koneen reitti, vihreällä on merkitty Suomen aluevesiraja, (kartta Rajavartiolaitos 7.10.2016).

 

Ilmatilanloukkaukset ovat selkeitä, etenkin illalla suoritettu loukkaus on hyvin selkeä. Rajavartiolaitoksen ilmoituksen mukaan, kuvan lentoreitit on merkattu pääpiirteittäin. (3) Loukkaukset tapahtuivat saman päivän aikana, muutaman tunnin välein ja päivää aiemmin ennen kuin Suomen ja Yhdysvaltojen oli tarkoitus allekirjoittaa puolustusyhteistyösopimus. On hyvin helppoa päätellä, että taustalla on ollut halu muistuttaa Suomea, etenkin kun loukkauksia on kaksi saman päivän kuluessa, kyse on jo muusta kuin ”vahingosta”.

Myös tämän tapauksen kohdalla virallisen Suomen toiminta herättää kysymyksiä – miksi varotaan sanomasta Venäjän nimeä, kun tiedossa on se, että ilmatilaa rikkoneet koneet ovat venäläisiä? Venäjä tosin kiisti molemmat ilmatilanloukkaukset mutta sillä ei käytännön kannalta ole merkitystä. Venäjä on kiistänyt monta muutakin tapahtumaa viimeisimpien vuosien kuluessa, joissa se on takana, kuten vaikkapa Malaysia Airlinesin lennon MH17 alas ampumisen.  Ulkoministeri Timo Soini Ylelle:

”–Diplomaattiteitse puhutetaan alueloukkaukseen syyllistyneen valtion suurlähettilästä tai edustajia ja tapahtuneesta pyydetään selvitystä. Siinä yhteydessä tuodaan selvästi esiin, ettei alueemme loukkaamista hyväksytä, Soini viestittää avustajansa välityksellä.” (4)

Varovaisuutta lausunnoissa, aivan kuin pelättäisi sanoa ”Venäjä” – hermostuneisuutta elekielessä ja olemuksessa (aiempi Buk-viestintä lennon MH17 alas ampumiseen liittyvän rikostutkinnan avustamisessa). Toivottoman hidasta reagointia Syyrian pommitusten kohdalla, tällöin ollaan jälkijunassa lausunnon ollessa niin maltillinen kuin suinkin mahdollista, Venäjän rooli Aleppon pommituksiin tuodaan esille vain sivulauseessa. Jos Halosen kaudella astuttiin takaisin ”vaikenemisen kulttuurin” aikaan, tätä välttelyn kulttuuria rohkenisin nimittää jopa ”itselleen valehtelun kulttuuriksi”.

Pelkäämmekö kritisoida Venäjää ja jos pelkäämme niin miksi? Miksei asioista ole mahdollista puhua niiden oikeilla nimillä? Tässä pääsemme sitten siihen, johon Martti Ahtisaari alkuviikosta viittasikin kirjansa julkistamisen yhteydessä – 90-luvulla on jäänyt jotain tekemättä ja sen ”velkaa” maksamme nyt. Suomettumisen aikakausi lakaistiin tuolloin maton alle piiloon ja kenties kuviteltiin sen pysyvän siellä, siitä vaiettiin ja sitä velkaa me nyt maksamme: vaikenemisen kulttuuria siis.

 

Marko



1. http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-presidentin-pressi-kohu-buk-testin-ymparilla-jatkuu 
2. http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/syyria-seka-puolustusvoimien-strategiset-suorituskykyhankkeet-esilla-tp-utva-ssa
3. http://www.raja.fi/tietoa/tiedotteet/1/0/rajavartiolaitos_aloittanut_epailtyjen_alueloukkausten_esitutkinnan_70191
4. http://yle.fi/uutiset/3-9216358