Blogi

Kirjeenvaihtajamme Marko Enqvist: Kremlin isäntä myhäilee: ”Hyvä Suomi”

Kremlin isäntä myhäilee: ”Hyvä Suomi”

Vasemmistoliiton Merja Kyllöstä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää varteenotettavana presidenttiehdokkaana, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö hänen sanoihinsa voida kiinnittää huomiota ja etteikö niistä vedetä tiettyjä, hyvin selkeitä, johtopäätöksiä. Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Kyllönen eilen:

”–EU:ssa pitäisi olla uskallusta viedä eteenpäin keskustelua siitä, että vaikkei nyt heti, niin minkälainen aikataulu ja valmius meillä on lähteä diplomaattista tietä purkamaan pakotteita.” (1)

Kyseinen presidenttiehdokkaan lausunto on juuri sitä mitä Kremlin isäntä toivoo poliitikkojen lännessä puhuvan. Se tukee monilta osin Venäjän kehittämää tarinaa, Kyllönen ei suoranaisesti uhriuta Venäjää, mutta hän asettaa EU:n harteille vastuun siitä, että keskustelua on ryhdyttävä viemään eteenpäin ja että on ryhdyttävä pohtimaan sitä, että millaisella aikataululla ja valmiudella on mahdollisuus lähteä diplomaattisia teitä myöten purkamaan pakotteita.

Hänen tarkastelukulmansa on olennaisilta osin virheellinen, näin merkittävässä asiassa länsimaiden, tässä tapauksessa EU:n tehtävä, ei ole ryhtyä pohjustamaan aikataulua sille, milloin pakotteita ryhdytään purkamaan – onpa reitti niiden purkamiselle millainen tahansa. Etenkään signaalia tällaisesta toiminnasta ei tule välittää Venäjän suuntaan. Mikäli EU:ssa toimittaisi Kyllösen ehdottamalla tavalla, tarkoittaisi tämä nähdäkseni sitä, että Venäjän toimille annettaisi hiljainen hyväksyntä, että olemme valmiit unohtamaan Venäjän laittomat toimet Krimillä – niemimaan miehittämisen sekä anneksaation itseensä, sekä unohtamaan Venäjän Itä-Ukrainaan mobilisoiman, varustaman ja rahoittaman sodan, johon ottaa aktiivisesti osaa Venäjän asevoimien ja erikoisjoukkojen sotilaita.  Että ryhdymme toimimaan Venäjän ehdoilla.

Vastuu on Venäjän, me emme voi siirtää vastuuta omille harteillemme ja pyyhkiä pois tapahtunutta. Neuvotteluihin voidaan ryhtyä vasta siinä vaiheessa kun Venäjä on ottanut ensimmäiset merkittävät askeleet, Venäjä noudattaa kaikilta osin Minsk II –sopimusta, on luovuttanut miehittämänsä alueet Itä-Ukrainassa Ukrainan hallintaan, yli 400 kilometriä rajaa on Ukrainan hallinnassa sekä Krimin – laittoman – anneksaation purkamisesta on aloitettu neuvottelut, joko Venäjän ja Ukrainan välillä tai vaihtoehtoisesti monenkeskiset neuvottelut, joihin edellä mainittujen maiden ohella ottaa osaa kansainvälinen yhteisö, jotta niemimaa lopulta voidaan palauttaa rauhanomaisesti ja turvallisesti Ukrainan hallintaan kansainvälisessä valvonnassa, jotta vältytään eriasteisilta provokaatioilta.

Kyllösen kohdalla Venäjään kohdistettua pakotepolitiikkaa koskettava lausunto ei suinkaan ole ainoa, joka asemoi Suomea myös turvallisuuspoliittisesti, tältä osin merkittävämpänä tekijänä voidaan pitää sitä, ettei Kyllönen lähtisi syventämään puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa, puhumattakaan NATO-jäsenyydestä. Mikäli Kyllösen toivetta noudatettaisi, jäisi Suomi sotilaallisen yhteistyön näkökulmasta tarkasteltuna kokolailla yksin, jolloin maamme asema muuttuisi entistä haavoittuvammaksi. Tässä kohdin on myös syytä kysyä Kyllöseltä, että miksi tämä ”rauhan kivijalka” on nyt murenemassa? Kuten Kyllönen viittasi, EU on rakentunut sotien jälkeen ”rauhan kivijalaksi” ja nyt tämä kivijalka on murenemassa. Syy ei ole demokraattisten länsimaiden, rauhantila on horjunut yksinomaa Venäjän toimien myötä. Vastuuta on turha siirtää Venäjän harteilta muiden harteille.

Merja Kyllönen ei suinkaan ole ainoa merkittävä – nimekäs – poliitikko, joka välittää Venäjälle mieluisaa ”tarinaa”. Keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen on myös toistanut kirjassaan Ulkopolitiikkaa Venäjän narratiivia:







Sen ohella, että aikajänne on väärä, termi ”sisällissota” on se jota Venäjä ahkerasti toisti ja toistaa edelleen, että Ukraina ajautui sisällissotaan, jonka tähden Venäjän oli ryhdyttävä suojelemaan Ukrainan etnisesti venäläisperäistä vähemmistöä. On harmittavaa, että näinkin merkittävä poliitikko kuten Vanhanen toistaa tarinaa yksipuolisesti ja valheellisesti. Lainkaan yllättävää ei ole se, että Kansalaispuolueen perustanut Paavo Väyrynen toistaa yhtälailla Kremlin levittämää tarinaa, vieden sen, jos mahdollista, Vanhastakin pidemmälle.







Edelleen käytetään termiä ”sisällissota” mutta nyt vastuuta vieritetään merkittävältä osin länsimaiden harteille. Huomioitavaa on myös se, että tässä kohdin Väyrynen ei mainitse sanallakaan Venäjää, mainitaan vain ”länsivallat” sekä ”sisällissota”, jotka kumpikin ovat juuri sitä – virheellistä – kertomusta, jota Venäjä on vuosien ajan levittänyt. (2)

Edellä mainitut Kyllönen, Vanhanen ja Väyrynen eivät suinkaan ole ainoat suomalaispoliitikot ja valtiomiehet, jotka – mielellään – toistavat tarinaa, joka on kehitetty Kremlin muurien suojissa. Eräiltä osin tähän joukkoon voidaan laskea kuuluvaksi kaikki ne poliitikot, jotka muistuttavat, että Venäjän toimet ovat vastatoimia NATO:n laajenemiselle, että Venäjän toimet ovat alun perin puolustuksellisia. Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja myötäilee lausunnoissaan usein Venäjää, korostaen NATO:n roolia Itämeren turvallisuustilanteen tilanteen heikentäjänä. Presidentti Tarja Halonen on tunnetusti ollut jo pidemmän aikaa hiljaa, mitä tulee Venäjän harjoittamiin toimiin naapurimaissaan.

Korostettaessa NATO:n roolia, kuitenkin unohtuu se, että NATO on ennen kaikkea puolustusliitto, että maat, jotka siihen ovat liittyneet, ovat tehneet sen vapaaehtoisesti ja hyvin ymmärrettävistä syistä johtuen. Itä-Euroopan mailla, kuin myös Baltian mailla, on karvaita kokemuksia siitä, mihin totalitaarisen valtion suorittama miehitys johtaa, joten liittymällä vapaaehtoisesti NATO:on kuin myös EU:hun, ne pyrkivät minimoimaan sen riskin, että joutuisivat vastaisuudessa uudelleen miehitetyksi idästä nousevan vaaran myötä.

Ukrainan tapahtumat (Krimin miehitys ja sota Ukrainassa) ovat oivallinen esimerkki siitä, että tämä kaukokatseinen varautuminen on viisasta politiikkaa. Budapestin sopimuksella, jonka allekirjoittajien joukossa myös Venäjä on, luvattiin Ukrainalle turvata sen rajojen koskemattomuus, sopimuksen myötä Ukraina luopui tuhansista maaperälleen sijoitetuista ydinaseista, jotka siirrettiin Venäjälle tuhottaviksi. Kuten on nähty, tällainen sopimus ei taannut Ukrainan rajojen koskemattomuutta, siihen ei liittynyt todellisia velvoitteita, se oli vain lupaus ilman konkretiaa, näiltä osin se eroaa merkittävällä tapaa siitä suojasta, jonka NATO tarjoaa jäsenmailleen.

Suomesta löytyy myös suuri joukko marginaalipoliitikkoja, jotka mielellään toistavat Venäjän kertomusta, tai vähintäänkin hyväksyvät Venäjän toimet Krimillä ja muualla Ukrainassa. Väyrysen Kansalaispuolueen asiantuntijajäseninä on lukuisia henkilöitä, joiden tausta on vähintäänkin arveluttava, osa taasen toteuttaa Venäjän harjoittamaa politiikkaa toiminnassaan, kuten Donetskin ”kansantasavallassa” asuva DONi-newsissä Janus Putkosen alaisuudessa työskentelevä Jarmo Ekman.

Putinin myötäilijöitä löytyy lukuisista puolueista, eräiden poliitikkojen ja vaikuttajien voi jopa sanoa ihailevan Putinia – tai vähintäänkin kannattavan hänen toteuttamaa politiikkaa. Entinen perussuomalainen James Hirvisaari kuuluu tähän joukkoon. Perussuomalaisten Huhtasaari toivoo Trumpin purkavan Venäjän vastaiset pakotteet, eikä Huhtasaari ole toiveissaan yksin. Samoin pakotepolitiikan voimakas kyseenalaistaminen, johon keskustalainen Sirkka-Liisa Anttila on myös syyllistynyt, on sitä keskustelua, jota Venäjä toivoo länsimaissa käytävän.

Kuntavaalien jälkeen Suomessa on edessä merkittäviä vaaleja, presidentin vaalit 2018, joihin valmistautuminen on jo alkanut siitä huolimatta, että moni pitää Sauli Niinistön valintaa automaationa. Eduskuntavaalit pidetään 2019, saman vuoden puolella pidetään myös Europarlamenttivaalit. Jo nyt näyttää siltä, että useampi poliitikko resonoi Venäjälle, jolta suunnalta paine Suomea kohtaan voi kasvaa merkittävästi, mikäli edes osa merkittävistä eurooppalaisista vaaleista päätyy Venäjälle suotuisaan lopputulokseen. Mitä enemmän suomalaiset poliitikot nostavat puheissaan esille Venäjän usein toistamaa kertomusta, sitä todennäköisempää on, että paine Suomea kohtaan kasvaa, että etenkin näihin poliitikkoihin pyritään vaikuttamaan ja sen myötä luomaan epävakautta Suomeen. Epävakautta, jonka toivotaan leviävän yhtäällä ylhäältä alas ja toisaalta alhaalta ylös erilaisten ryhmien ja organisaatioiden toiminnan myötä. Tällaisia ryhmiä löytyy maahanmuuton vastustajien joukosta sekä itseään ”kansallismielisinä” pitävien joukosta. Kaikkia suomalaisia kansallismielisiä ja isänmaallisiksi itseään nimittämiä ryhmiä ei voida laskea kuuluvaksi edellä mainittuun joukkoon, mutta eräillä on olemassa olevia yhteyksiä venäläisoperaattoreihin – kuten kansallissosialistisella Vastarintaliikkeellä ja maahanmuutonvastustajista esim. Suomi Ensin! –ryhmällä.

Ei ihme, että Kremlin isäntä myhäilee, Suomesta löytyy suuri joukko poliitikkoja, vaikuttajia, pienpuolueita ja erilaisia ryhmiä, jotka mielellään toistavat Venäjälle myötämielistä tarinaa Venäjästä uhrina ja lännestä kaiken pahan alkuna ja juurena.

 

Marko



1. http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005132758.html
2. http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230526-ukraina