Blogi

Kirjeenvaihtajamme Marko Enqvist: Avautuvatko menneisyyden salat vihdoinkin?

Avautuvatko menneisyyden salat vihdoinkin?

YYA-Suomen aikakautta ei ole tähän mennessä käyty perusteellisesti läpi, Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alussa Suomessa ei suoritettu lustraatiota – suomettuneisuuden aikakautta ei käyty läpi vaan se haudattiin. Se pyrittiin unohtamaan. Tähän kohtaan sopii lainata Alpo Rusin erinomaisen kiinnostavaa tänä syksynä ilmestynyttä ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” -teosta sivulta 14.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen ’strategisen kulttuurin’ perintönä on totuttu siihen, että itänaapurin asioista sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden luonteesta tulee pitää pienempää ääntä. Kuten Presidentti Tarja Halonen opasti suurlähettiläskokouksessa vuonna 2002: ’Suomalaisilla on voimakas halu yksimielisyyteen ulkopolitiikassa. Joskus se on tapahtunut yhdessä vaikenemalla.’”

Se mitä presidentti Tarja Halonen tuolloin sanoi – ”Joskus se on tapahtunut yhdessä vaikenemalla” – kuvaa karullakin tapaa tilannetta. Tilannetta, joka eräiltä osin jatkuu edelleen. Sen ohella, että kansalaiskeskustelussa ilmenee selkeää halua käydä läpi suomettuneisuuden aikakautta – kaivaa luurankoja kaapista, vallan huipulla edelleen aivan liian moni poliitikko on ”jämähtänyt” presidentti Tarja Halosen linjalle: on parempi vaieta tapahtunut yhdessä. Tässä kohdin on syytä kysyä, että miksi niin on parempi tehdä? Miksi vaikeneminen on parempi vaihtoehto kuin vaikeista asioista keskusteleminen ja niiden perkaaminen perusteellisesti? Onko jollakulla halua salata menneisyytensä, pitää luurangot kaapissa kuolemaansa saakka? Ikävä kyllä näyttää siltä, että tällainen halu on olemassa oleva.







Suomen turvallisuuspoliittinen uhka ennen ja nyt.

Samalla on kuitenkin olemassa olevia merkkejä siitä, että entistä suurempi joukko kansalaisista eri medioihin olisi valmis käymään läpi suomettuneisuuden aikakautta – voisin jopa olettaa, että on halua ulottaa asioiden läpikäynti aina tähän hetkeen saakka, hetkeen, jolloin Venäjän Eurooppaan kohdentamien toimien myötä on noussut esille Suomeen ja Eurooppaan kohdistettu hybridisota, tai sen elementit. Suomessa viimeisimpien viikkojen aikana on käyty keskustelua monella tasolla, toisaalta on olemassa olevaa halua hillitä ja jopa vaientaa keskustelua. Suomen turvallisuuspoliittinen asema huomioiden, on ensiarvoisen tärkeää, että Venäjän vaikutuksen eritasoista käydään keskustelua vaikenemisen sijaan. On naiivia kuvitella, etteikö Venäjä pyrkisi vaikuttamaan muiden maiden ohella Suomeen, niinpä on syytä käydä keskustelua vaikuttamisen kaikista muodoista. Näiltä osin on hyvä huomioida toimittaja Heikki Hakalan Verkkouutisien ajankohtainen taustoittava uutinen ”Suomalaisyhdistyksen toiminta herättää kysymyksiä Venäjän vaikutuksesta: Mikä on Geopoliittinen Seura?” (1) Suomen Geopoliittinen Seura (SGS) on herättänyt keskustelua Suomessa, sen tarkoitusperää on ihmetelty, sen yhteydessä on noussut esiin termi ”vaikuttaja-agentti”. Kyseessä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka eri tahojen intressit ja tarpeet törmäävät keskenään. Osa suomalaisista aivan aiheellisesti perää avointa keskustelua, jotta eri tahojen tarkoitusperät selviäisivät, toisaalla esiintyy vastakkaisia mielipiteitä ja haluttomuutta keskustella aiheesta.

Mikäli tarkastellaan koko kuviota, ei pelkästään Suomen Geopoliittista Seuraa, myös poliitikkojen taholla on esitetty tarvetta asioiden perkaamiselle. Tässä toiminnassa oivallista aktiivisuutta osoittaa Suomen Sotilas, sen taholta tiedusteltiin näkemyksiä muun muassa Venäjän hybridivaikuttamiseen ja tiedustelulakiin myös eräiltä asioihin perehtyneiltä poliitikoilta, tutkijoilta sekä muilta kommentaattoreilta. Tiukasta vastausaikataulusta huolimatta myös kaksi meppiä vastasi Suomen Sotilaan esittämiin kysymyksiin: Jussi Halla-aho (ps) ja Henna Virkkunen (kok). Useampikin meppi olisi saanut ottaa osaa kyselyyn, mutta kiireisen aikataulun myötä vastaamatta jättäminen on ymmärrettävää. Vastausten perusteella voidaan päätellä, että kummallakin mepillä on henkilökohtaista halukkuutta seikkaperäiseen asioiden läpikäyntiin, Halla-aho tosin toteaa:

Neuvostoliitto solutti kaikkien länsimaiden poliittista järjestelmää, mutta Suomessa tämä toiminta luultavasti oli erityisen vilkasta ja kattavaa. Historiantutkimuksen kannalta ja muutenkin olisi tietysti tärkeää selvittää, mitä kulissien takana tapahtui kylmän sodan vuosina, mutta koska samat ihmiset, tai heidän suojattinsa ja perintöprinssinsä, jäivät Suomessa valta-asemiin niin politiikan kuin median ja akateemisenkin elämän puolella, toiveita selvitystyön pikaisesta alkamisesta ei taida juuri olla.” (2)

Ikävä kyllä hän taitaa olla oikeassa. Henkilöillä itsellään tai heidän suojateilla, perinnön jatkajilla taitaa olla henkilökohtaisesti pelissä liian paljon, jotta he kykenisivät tarkastelemaan kysymystä kansallisesta näkökulmasta ja ajattelemaan kansallista etua tänä aikana, jolloin on nähtävillä viitteitä siitä, että menneisyyden haamut kolkuttelevat ovia. Samalla ihmetyttää se, että moni kansalainen asettuu samalle kannalle näiden suomettuneisuuden ajan henkilöiden ja heidän perillistensä kanssa ja näkevät asiat siten, ettei tarvetta lustraatiolle ole. Heistä ainakin osa näkee Suomen YYA-ajan politiikan menestyksenä, he näkevät aikakauden edistäneen Suomea ja ovat täten päätyneet näkökulmaan, jonka mukaan ei ole ollut tarvetta lustraatiolle eikä ole edelleenkään. Tästä menestyksestä voi olla montaa erimieltä, minä en sitä suoranaiseksi menestyksesi nimittäisi, vaikka, kieltämättä aikakauteen mahtuu hetkiä, jolloin tasapainoilu ja puolueettomuuspolitiikka toi Suomelle ilmeisen selvää hyötyä, mutta entäpä kokonaisuus? Kokonaisuus huomioiden menestyksestä puhuminen on varsin arveluttavaa – todellisuutta vääristelevää.

Yllä oleva tiedustelu ei suinkaan jäänyt ainoaksi tänään ilmestyneeksi teemaan sopivaksi artikkeliksi. Monella tapaa merkittäväksi ja portteja avaavana pidän artikkelia ”Suomen Sotilas julkaisee Puolan turvallisuuspalvelun arkistoista löytyneitä suomalaisnimiä.” (3) Artikkelissa otettiin huomioon merkittäviä seikkoja, kuten se, että nimi arkistossa kertoo vain sen, että ”henkilö on jostakin syystä päätynyt kirjatuksi sosialistisen Puolan turvallisuuspalvelun dokumentteihin,” näin ollen kaikkien kannalta on parasta, että mihinkään lynkkausmielialaan ei ryhdytä vaan, että dokumenteissa esiintyneet kertoisivat avoimesti, omin sanoin, sen miksi esiintyvät arkistossa – tähän seikkaan viittaa myös Suomen Sotilas artikkelissaan. Tämä huomio on ensiarvoisen tärkeä, pidän tärkeänä sitä, että ensisijaisesti annetaan arkistossa mainitulle mahdollisuus kertoa oma näkemyksensä sille miksi esiintyy listalla.

Suomen Sotilas toi julki nämä nimet, joista kahdeksan kohdalla on nähtävissä koko nimi Urho Jokinen, Helga Laukkanen, Timo Matilainen, Kari Metsävaara, Urho Jokinen, Taisto Sinisalo ja Rauno Viemerö sekä Gunnar Öhman. Viiden kohdalla oli nähtävillä pelkkä sukunimi Halonen, Hyvärinen, Lillqvist, Nevakivi ja Pakaslahti. Etenkin jälkimmäisen ryhmän kohdalla on syytä malttaa mielensä ja jättää leimaaminen tekemättä. On myös huomioitava mahdolliset kirjoitusvirheet ja nimien muut samankaltaisuudet, joihin myös artikkelissa viitattiin.

Tähän teemaan sopivia artikkeleja Suomen Sotilas julkaisi useampiakin, ne ovat nähtävillä lehden verkkosivuilla www.suomensotilas.fi. Suomen Sotilas -lehden numerossa 2/2016 käsiteltiin Venäjän vaikutusverkostojen toimintaa Suomessa ja muualla Euroopassa. Venäjän aggressiivisuuden ja vaikutuksen lisääntyessä on tärkeää, että teemat saavat – kiihkotonta – näkyvyyttä myös mediassa. Suomen turvallisuuspoliittinen keskustelua kaipaa aiemmasta näkökulmasta poikkeavia näkemyksiä, samalla on myös syytä kyseenalaistaa tietyt vallitsevat metodit, kuten presidentti Tarja Halosen esille nostaman vaikenemisen kulttuurin. Se ei edesauta Suomea, ennemminkin näen sen haitallisena Suomelle kytkien maamme liiaksi kaapeissa lymyileviin luurankoihin.

Keskustelulle on annettava sijansa, punnittua keskustelua on käytävä useammasta näkökulmasta. Tässä yhteydessä on nostettava esille myös tutkijoiden rooli – historiantutkimus, heidän taholta toivoisi samaa aktiivisuutta mihin osa keskustelijoista pyrkii. On myös syytä kysyä, että onko kansalaisilla oikeus tietää poliittisten ja taloudellisten päättäjiemme kytköksistä ulkovaltoihin? Millaisissa verkostoissa he ovat olleet mukana, ja etenkin, missä he edelleen ovat mukana? Vastaus on yksiselitteisesti kyllä, se edesauttaa kansalaisia arvioimaan päättäjien vaikuttimia, samalla se omalta osaltaan paljastaa sen millä tavalla ja millaisin keinoin ulkovallat pyrkivät vaikuttamaan Suomeen. YYA-aikakausi huomioiden, kuinka suuri Neuvostoliiton ja sosialistisen blokin vaikutus oli suomalaisessa päätöksentekoprosessissa ja millaisia verkostoja ne Suomeen rakensivat, mikä mahdollistaa meitä arvioimaan, mikä näiden verkostojen rooli tänä päivänä on ja keitä niihin mahdollisesti kuuluu.

Lopulta kansalaiskeskustelu ja julkinen käsittely ovat vain yksi osa-alue tässä prosessissa. Tarpeen on myös puntaroida sitä, että onko joidenkin tietojenvälittäjien ja vaikuttaja-agenttien osalta syytä ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin.

Avoimen keskustelun puolesta,

 

Marko


1. http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/geopol_seura_venaja-57585
2. http://www.suomensotilas.fi/suomalaismepit-kannattavat-lahihistorian-lapikayntia/
3. http://www.suomensotilas.fi/suomen-sotilas-julkaisee-puolan-turvallisuuspalvelun-arkistoista-loytyneita-suomalaisnimia/

Lukusuositus: Rysky Riiheläinen ”Venäjän etujen ajamisesta”:

http://uusimaanpuolustus.blogspot.fi/2016/11/venajan-etujen-ajamisesta.html