Blogi

Kirjeenvaihtajamme Marko Enqvist: Suomi tienhaarassa

Suomi tienhaarassa

Venäjän apulaispuolustusministeri Anatoli Antonov esitti taannoin kutsun eurooppalaisille NATO-maille sekä Suomelle ja Ruotsille kutsun saapua keskusteluihin Moskovaan syyskuussa. Kutsu on otettu vastaan maissa, joille kutsu esitettiin hyvinkin eri tavalla – Viron kanta on hyvin selkeä ja suora: yhteistyö on mahdollista vain, jos ja kun Venäjä noudattaa NATO:n vaatimuksia lopettaa Krimin miehitys ja vetää joukkonsa Ukrainasta sekä lopettaa Itä-Ukrainan separatistien tukeminen. Viron eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marko Mikhelson kehottaa Viron yleisradiolle antamassaan haastattelussa maataan suhtautumaan Venäjän kutsuun erittäin suurella varovaisuudella. (1)

Suomessa suhtautuminen kutsuun on poikennut monellakin tapaa Viron reaktioista – Suomen puolustusministeriön rektio ensi alkuun on maltillinen, alkuviikosta ainoa kommentti oli ”aloite on mielenkiintoinen”.

Suomalaisista poliitikoista mieleen on noussut Matti Vanhasen kannanotot, joista on aistittavissa monellakin tapaa kaikuja menneisyydestä – mieleen nousee jopa ajatus, jonka mukaan Vanhanen ei pistäisi pahaksi, vaikka Suomessa vähennettäisi sotilasharjoituksia että -yhteistyötä NATO-maiden välillä, mikäli tämä omalta osaltaan liennyttäisi tilannetta Itämerellä.

Debaatti-mediasta Matti Vanhasen kannanotto lainattuna:

Jos ja kun Itämerellä etsitään pieniäkin luottamusta lisääviä toimia, on Suomenkin, irrallaan Moskovan mahdollisista neuvotteluista, harkittava ensi vuoden sotilasteknisiä harjoituksia suunnitellessaan niiden näyttävyyden supistamista verrattuna kuluvaan kesään.” (2)

Minä tulkitsen tämän hyvin selkeästi kannanotoksi sen puolesta, että Suomen on syytä ”luottamusta lisäävinä toimina”, harkittava ensi vuoden sotilasteknisten harjoitusten supistamista verrattuna tähän vuoteen – sanaa ”näyttävyyden” pidän vain retorisena keinona, jolla taitava poliitikko jättää itselleen takaportin, josta luikerrella ulos, mikäli ”keittiössä” tulee kuuma. Houkuttelevaa olisi ulottaa ajattelu aina siihen pisteeseen saakka, jossa pohdiskelisin, onko tästä vedettävissä johtopäätös, jonka mukaan Matti Vanhanen myös sitä mieltä, että ”luottamusta lisäävien toimien” nimessä Suomen on omaan puolustusvalmiuteen ja sotilaalliseen liittoutumiseen liittyvissä kysymyksissä ulkoistettava osa päätösvallasta Moskovalle, annettava Venäjälle veto-oikeus näihin kysymyksiin. En kuitenkaan ryhdy spekuloimaan tällä teemalla ajatusta enempää, pelottava se kaikella tapaa olisi – se, että päätäntävaltaa siirrettäisi armaasta Suomen maasta Kremlin muurien sisäpuolelle.

Matti Vanhasen näkökanta ei tullut minulle millään muotoa yllätyksenä, ensinnäkin se sopii oivallisella tapaa siihen linjaan, jota useampi keskustalaispoliitikko on viime aikoina tuonut esille, linja jossa yhteistä rintamaa nakerretaan, halutaan erillisiä sopimuksia Venäjän kanssa ja jossa ”maidontuottajia on muistettava” ja näin pyrittävä vaikuttamaan sanktiopolitiikkaan. Tämä linja on kaikkea muuta kuin sellainen linja, jota itse soisin hallituksen pääministeripuolueen tuovan säännönmukaisesti esille – se on linja, joka sopii Venäjälle, se on linja, joka rikkoo yhteistä rintamaa ja antaa samalla lisää aseita Venäjälle jatkaa ”hajota ja hallitse” -strategiaansa. On myös syytä miettiä, että millaisen signaalin annamme ulkomaille näillä puheilla? Ketä ne hyödyttävät eniten?

Matti Vanhanen on aiemminkin esittänyt varsin kiintoisia (ja todellisuudesta poikkeavia) näkemyksiä mitä tulee Ukrainassa käynnissä olevaan sotaan – nämäkin puheet tukevat omalta osaltaan Venäjän tarinaa ja ne sekä nykyiset kommentit huomioiden en laisinkaan epäile, etteikö Matti Vanhanen olisi Venäjälle sopiva presidenttiehdokas seuraaviin vaaleihin. Seuraavaksi lainaus Matti Vanhasen ”Ulkopolitiikkaa” -kirjasta (s. 41):







                         (3)

Jossa paikkansa pitää havainto siitä, että Ukrainassa sisäiset asiat menivät solmuun, jos asian voi näin ilmaista ja tämän jälkeen kansa lähti Maidanille. Mutta mitä Vanhanen sitten kirjoittaa eroaa kohtuudella todellisista tapahtumista.

Kuten muistamme, marssijärjestys tapahtumien suhteen oli se, että EuroMaidania seurasi vallan vaihtuminen ja Venäjän tukeman ex-presidentti Viktor Janukovitshin pakeneminen Kiovasta. Tätä seurasi sitten venäläisjoukkojen suorittama Krimin niemimaan miehittäminen ja sitä seurannut kansainvälisen oikeuden vastainen ”kansanäänestys” ja Krimin niemimaan liittäminen Venäjään. Samana keväänä Ukrainan itä ja eteläosissa alkoi Venäjän organisoimana ja tukemana kansalaisliikehdintä, mikä eteni Donbasissa separatismiksi, jota seurasi Vanhasen kuvaama ”sisällissota”, joka terminä on kaikella tapaa virheellinen, koska se on Venäjän tulkinta Ukrainan sodasta, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. On syytä kutsua Ukrainassa käynnissä olevaa sotaa sodaksi, koska näin välittyy taisteluiden todellisin luonne. Kyse on Venäjän varustamasta ja rahoittamasta sodasta, johon Venäjän asevoimien ja sisäministeriön yksiköt aktiivisesti ottavat osaa sotatoimiin Ukrainan hallintoa vastaan.

Kävin aiheesta Ulkopolitiikkaa -kirjan julkistamisen jälkeen keskustelua Matti Vanhasen kanssa. Esitin hänelle mielipiteeni pyrkien korjaamaan selkeän havaintovirheen Ulkopolitiikkaa -teoksessa, emme kuitenkaan päässeet lyhyessä keskustelussa yhteisymmärrykseen tapahtumien aikajärjestyksestä. Vanhanen pitäytyi kannassaan tapahtumien marssijärjestyksestä, etenkin siinä, että Ukraina ajautui ensin sisällissotaan ja vasta sitä seurasi Krimin laiton miehitys.

Keskustalaispoliitikot – Vanhanen mukaan luettuna – eivät suinkaan ole ainoita suomalaispoliitikkoja, jotka tätä nykyä kääntävät katseensa todella mielellään Moskovan suuntaan aivan kuin hakeakseen tukea siltä suunnalta sanoilleen tai ajatuksilleen. Monissa tapauksissa on havaittavissa selkeitä signaaleja siitä, että Suomessa entistä useammin käydään keskustelua siten, että tuetaan Venäjän ”tarinaa” – vähintäänkin muistutetaan keskustelussa, vaikka fokus olisi Venäjän aggressioissa, siitä, että Yhdysvallatkaan ei ole syytön, että myös Yhdysvallat on turvautunut rikollisiin keinoihin ajaessaan omaa etuaan globaalisti (tai paikallisesti), mikä tietenkin pitää paikkansa, mutta tämä keskustelunohjaus ei ole kaikissa tapauksissa järkevää saatikka suositeltavaa toimintaa, koska se omalta osaltaan siirtää keskustelua pois itse asiasta ja se omalta osaltaan sumentaa kuvaa – mikä tietenkin sopii tässä tilanteessa Venäjälle.

Suomesta tuntuu löytyvän yllättävänkin paljon poliitikkoja, jotka turvautuvat ”whataboutismiin” ynnä keskustelun sekoittamiseen – heitä löytyy Keskustan lisäksi erityisesti vasemmalta laidalta, eräiden kohdalla, kuten Tuomioja, Venäjää myötäilevät lausunnot ovat jopa hämmentäviä, siitä huolimatta, että hänen suhtautumisensa NATO:on ja Yhdysvaltoihin on ennalta tiedossa.

Minulle nämä puheet ovat kaikuja YYA-ajan Suomesta – niiden henki on hyvin selkeä, Suomen on syytä huomioida Venäjän toiveet ulko- ja etenkin turvallisuuspolitiikkaa koskevissa päätöksissään. Asia jota en voi esitetyssä muodossa millään muotoa hyväksyä, päätöksenteon on pysyttävä omissa käsissä, ja samalla olisi suotavaa sitoutua entistä tiukemmin läntiseen arvoyhteisöön.

Syksyllä ilmestyvän Alpo Rusin ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” -teoksen nimi on kaikella tapaa kuvaava. Tällä hetkellä näyttää hyvin vahvasti siltä, että Suomi ja Ruotsi ovat etenemässä kohden tienhaaraa, emme vielä tiedä kumman tien Suomi valitsee – toivon kuitenkin seurattavan tietä, joka ankkuroi maamme entistä tiukemmin länteen. Ei Moskovalle tarvitse kääntää selkää, mutta ei sen myöskään pidä antaa vaikuttaa liiaksi päätöksentekoomme.

Tasavallan presidentti Niinistö siteerasi vuoden 2014 loppupuolella venäläistä sananlaskua, ja minä siteeraan uudelleen:

Kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”.

Se on meistä kiinni saako kasakka otetta vaiko ei.

Marko

1. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016080321990351_uu.shtml

2. http://www.debaatti.uutisparkki.com/2016/08/03/kannanotto-matti-vanhanen-kesk-ei-mikaan-yya-konsultaatio/

3. http://www.suomenmaa.fi/neo/1/kirja.pdf