Blogi

Marko Enqvist: Ukraina matkailijan silmin – toinen osa

Ukraina matkailijan silmin – toinen osa

Kirjoittelin jokin aika sitten blogiin Ukrainaan suuntautuneen useamman viikon reissuni nostattamista tunnelmista, kyseinen kirjoitus Ukraina matkailijan silmin – kansallisia tragedioita(1) käsitteli erityisesti muutamia matkan tapahtumien ja kokemusten nostattamia tunnelmia ja tunteita, toki on huomioitava se, että kirjoitus oli kaikella tapaa puutteellinen. Krimin miehittäminen on yhtä lailla merkittävä kansallinen tragedia, aivan kuten on Krimin tataareihin Venäjän suorittaman miehityksen jälkeen kohdistuneet vainot – itse pääsin aistimaan hetkellisesti näitä tunteita Kiovassa 18. toukokuuta järjestetyssä karkotuksen vuosipäivän muistotilaisuudessa, jossa esille nousi tataarien karkotuksen ohella 2014 alkanut miehitys ja sen seurauksena Krimin tataareihin kuin myös muihin Ukrainan hallintoa tukeviin kohdistuvat vainot ja väkivaltaisuudet. Mutta etenkin nämä kohdistuvat tataareihin, jotka todellakin pelkäävät sitä mitä tuleva tuo tullessaan: kuolemaa ja väkivaltaa sekä ahdistusta – oman kulttuurin tuhoutumista.

Mutta yritän nyt luoda katsaukseen Ukrainaan matkailijana – koota yhteen havaintojani tästä maasta, jonka kokoa harva suomalainen ymmärtää. Se lepää Mustan meren pohjoisrannalla ulottuen lännessä Puolan rajalta idässä Asovanmeren pohjukkaan ja idän mittaamattomien arojen kynnykselle. Ukraina on maantieteellisesti hyvin moninainen maa, itää hallitsevat laajat arot – näin suomalaisittain ne tuntuvat uskomattoman kokoisilta. Kuumana kesäpäivänä kun katselee tällaista aroa, voi kuvitella olevansa meren äärellä, sillä jossain kaukana horisontissa taivas ja maa yhtyvät siten, ettei niiden välillä huomaa enää eroa. Ruskeanharmaata paahteista utua, kuuma polttava tuulahdus ja taivaan yhtyminen laajaan aroon. Ei laisinkaan ihme, että toisen maailmansodan aikana saksalaissotilaat tunsivat olonsa orvoiksi näiden laakeiden tasankojen autiudessa. Ja näin metsiin tottuneelle suomalaiselle näiden tasankojen näkeminen ensimmäistä kertaa useita vuosia sitten oli oudon kiehtova kokemus, etenkään Itä-Suomessa ei ole mitään niiden kaltaista: pellot ovat vähäisiä pieniä ja usein kivisiä länttejä metsiköiden ja laajojen metsien keskellä – hyvä että muutaman sata metriä voi kävellä ja on jo metsä vastassa. Mutta siellä Donbasissa – kilometri on lyhyt matka niillä tasangoilla. Dnepristä länteen maisemat alkavat melkoisesti muuttua, metsää on enemmän – on laajoja metsäisiä vyöhykkeitä. Lounaassa Ukraina rajoittuu metsäisiin Karpaatteihin, samoin maan länsiosille merkitsevää on peltojen, laakeiden tasankojen ja suurehkojen metsien kirjoma maisema ja näiden keskellä lepää kaupunkeja ja kyliä.

Itä-Ukrainaan verrattuna Tšernivtsin alue, jossa vietimme aikaa reilun viikon verran, on jo olennaisesti toisenlainen. Metsää on verrattomasti enemmän, vaikka ei voidakaan puhua suomalaisesta metsämaisemasta, samoin tuoksut eroavat melkoisesti idän paahteisen multaisesta tuoksumaisemasta, vaikka Tšernivtsin   ympärillä levittäytyy ukrainalainen maaseutu. Maaseutu, joka on sitä perinteistä Ukrainaa, jossa edelleen on pieniä kyliä, joiden rakennukset muistuttavat vanhojen kuvien valkoisiksi rapattuja maalaistaloja muutamine pienine huoneineen – paikoin voi löytää taloja joissa on perinteitä vaalien olkikatot – eroaa melkoisesti ulkoisesti idästä. Elämä tuntui perin rauhalliselta näissä kylissä Tšernivtsin ulkopuolella, aika tuntui pysähtyneen, pienillä pelloilla käyskenteli vielä hevosia, isännät ajoivat hevosrattailla kylänraiteilla, tienpientareilla бабусь’it – isoäidit - istuksivat rauhallisesti pitäen silmällä lehmänkantturoita.

Tietenkään elämä ei ole idylliä – leppoisaa oleilua päivästä toiseen. Pienillä pelloillaan nämä ihmiset tekevät työnsä, osan käydessä kaupungissa ansaitsemassa lisää ”särvintä leivän päälle” ja oikeastaan juuri tämä mahdollistaa tämän idyllin olemassa olon. Pieniä peltotilkkuja on mahdollista hoitaa työn ohella. Maa on viljavaa, jo toukokuussa kirsikat alkavat punertua puissa, omenanraakileet ovat useampisenttisiä halkaisijaltaan ja alkukesän lämmössä vihannekset kasvavat vauhdilla. Perinteinen maalaiselämä, jota edes neuvostoaika ei täysin tuhonnut, lyö kättä modernin ajan kanssa.

Minuun erityisen vaikutuksen teki kuitenkin itse Tšernivtsi. Kaupunki on varmuudella suomalaisille harvinaisempi matkailukohde, itse kuitenkin yllätyin kaikella tapaa positiivisesti tutustuessani kaupunkiin, jonka juuret juontavat vuosisatojen päähän, kirjalliset lähteet mainitsevat sen jo 1400-luvulla, mutta historia ulottuu jo aikaan ennen tätä. Vuosisatojen aikana kaupunki on kuulunut monelle valloittajalle, asukkaiden kanssa keskustellessa huomasin kuitenkin sen, että tavattoman usein esille nousi Itävallan (ja Itävalta-Unkarin) aika, jota kaupunkilaiset pitivät erittäin merkittävänä ja kaupungin kehityksen kannalta myönteisenä aikana. Kukaan tapaamistani asukkaista ei toki itse ollut kyseistä aikaa kokenut, mutta eräät olivat päässeet kuulemaan vanhemmiltaan tahi isovanhemmiltaan tarinoita näistä kultaisista ajoista. Lyhyttä Romanian hallinnon aikaa ei sitten muisteltu läheskään yhtä suurella lämmöllä, puhumattakaan vuosikymmenten mittaisesta neuvostohallinnon ajasta, mikä on toki ymmärrettävää, koska alue on sitä perinteistä syvää Ukrainaa, jossa vastustettiin neuvostovaltaa asein aina 50-luvun puolelle saakka.

Etenkin kaupungin historiallisessa keskustassa näkyy edelleen Itävallan aika, rakennukset ovat suurelta osin niiltä ajoilta ja moni on jo restauroitu entiseen loistoonsa. Kaupungissa lyövät kättä myös lukuisat kulttuurit, alue on vuosisatojen aikana kuulunut useille valloittajille, merkkejä näistä hallitsijoista näkyy kaikkialla rakennustaiteessa ja muistomerkeissä. Toisia aikakausia muistellaan lämmöllä, toisia ei sitten niin suurella lämmöllä. Monikulttuurinen historia näkyy myös eri kirkkojen läsnäolona kaupungissa, perinteisten ortodoksikirkkojen ohella löytyy kreikkalaiskatolisia kirkkoja, vaimeita merkkejä armenialaisesta kristillisestä kirkosta, juutalaisuuttakaan kaupungista eivät miehittäjät ole saaneet karkotettua. Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aika olivat kaupungin juutalaisille erityisen surullista aikaa. Sodan aikana ensin saksalaiset liittolaisineen vainosivat alueen juutalaisia, sodan lopulla vainoajaksi tuli puna-armeija ja neuvostohallinto, joka viimeisteli saksalaisten aloittamat vainot tuhoamalla alueen synagogia tai kuten Tšernivtsissä muuttivat vanhan synagogan elokuvateatteriksi. Kamjanets-Podilskyissa, jossa myös vierailimme, lyö samassa kirkossa kättä kaksi uskontoa – kristillisen kirkon kupeessa seisoo edelleen merkkinä turkkilaisvallasta minareetti.

Leimallista kaupungille ja alueelle on toki se, että Romania on ”kivenheiton” päässä ja romanialaiset ovat eräs alueen etninen ryhmä. Tämän ohella liikennettä rajan yli on ilmeisesti jonkin verran, koska Tšernivtsissä oli jonkin verran romanialaisia, eivätkä he suinkaan olleet turisteja vaan harjoittamassa samaa ”tointa”, jota Suomessakin harjoittavat eli jonkin verran romanialaiskerjäläisiäkin kaupungin ydinkeskustassa on. En nyt itse erityisemmin kiinnittänyt tähän huomiota, samaa näkee täällä Suomessakin – tuntuu olevan yleiseurooppalainen tilanne. Osa paikallisista ei suopeudella näihin kerjäläisiin suhtautunut, heidän mukana kun tulee muitakin lieveilmiöitä.

Ja kun Tšernivtsissä kerran oltiin, niin olihan sitä vierailtava Karpaateillakin. Vuorille on reilun tunnin ajomatka, jonka aikana voi ihastella ukrainalaista maalaismaisemaa. Minulle itse vuorilla vierailu oli kuitenkin hyvin merkittävä, vuorissa on jotain, joka kiehtoo ja viehättää minua – kiipeily jyrkillä rinteillä, vuorilta avautuvat näköalat tuottavat minulle suunnatonta nautintoa. Vuorilla retkeilystä teki entistä antoisampaa hyvä seura, sain kuulla tarinoita vuorista – retkeilimme paikoilla joille turistit harvemmin eksyvät, toisaalta pääsimme sitten nauttimaan paikallisesta vieraanvaraisuudesta. Karpaateilla on lukuisia hiihtokeskuksia, joihin talvisin tulee runsain mitoin turisteja, mutta näin kesäisin ne ovat hiljaa eivätkä retkeilijät ainakaan vielä ole löytäneet näitä tarunhohtoisia vuoria. Minä löysin ja ihastuin niihin!

Tšernivtsistä matkamme jatkui junalla Lviviin, saksalaisittain Lembergiin Puolan rajan tuntumaan. Jos Tšernivtsissä Itävallan aika näkyi monella tapaa leimallisesti ja sitä muisteltiin jopa haikeudella, Lvivin keskustassa oli enemmän aistittavissa saksalaista ja puolalaista vaikutusta, vaikka historiallisesti Lviv on ollut Itävalta-Unkarin hallinnassa 1700-luvun lopulta saakka aina ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka – Puolan hallintaan kaupunki siirtyi lopulta 1921 Riian rauhansopimuksen myötä.

Valitettavasti Lvivissä meillä ei ollut paikallista ”oppaanamme”, kuten oli ollut Tšernivtsissä – tämä paikallisen oppaan puuttuminen yhdistettynä siihen, että päiviä Lvivissä oloon oli varattu vain muutamia, sai aikaan sen, että paljon jäi näkemättä. Mutta nämä muutamat päivät Lvivissä olivat todella antoisia, oli kiehtovaa käyskennellä kaupungin keskustan ja keskustan laitaman katuja, näkymät olivat kuin keskisestä Euroopasta – historia oli kaikkialla läsnä, se oli aistittavissa ja käsin kosketeltavissa. 1800-luvulta peräisin olevassa talossa, jossa yövyimme, oli edelleen jäljellä alkuperäisiä kattomaalauksia, yli vuosisataisia koristeellisia laatoituksia – ja kuka mahtoikaan olla eräässä laatassa mainittu henkilö Adolf Kampei, Lcwów’ista? Rakennuksen alkuperäinen omistaja vaiko rakentaja tahi arkkitehti?

Toisaalta nautin suunnattomasti siitä, että saatoimme käyskennellä rauhassa Lvivin katuja – katsella vanhoja vankkarakenteisia kivitaloa, kulkea kapeilla nupukivisillä kujilla ja käydä kahviloissa nauttimassa herkullisia kahveja ynnä suklaaherkkuja. Lvivissä todella osataan tehdä herkkuja suklaasta – vievät kielen mennessään (kuin myös sydämen!) Ehdoton suosikkini on Львівська Майстерня Шоколаду (2), mutta on todettava, että Lvivin kahvilakompleksia enemmän pidin intiimimmästä ja lämminhenkisemmästä Львівська Майстерня Шоколаду’n Tšernivtsin kahvilasta ul. Kobylyanskan varrella. Mutta se suklaa…

Jos jo Tšernivtsi vei sydämeni, niin samanmoinen tunne valtasi haikeudellaan minut torstaisena iltana, jolloin alkoi junamatka takaisin Kiovaan. Tiedän, että tulen matkustamaan uudelleen Lviviin – milloin? Siihen en osaa vastata mutta toivottavasti mahdollisimman pian ja seuraavalla kerralla olen kaupungissa enemmän kuin viiden päivän verran, ja ulotan retkeni kaupungin ulkopuolelle ympäröivälle maaseudulle ja kenties aina Puolan rajan tuntumaan saakka – eihän sinne ole kuin jokunen kymmenen kilometriä.

Useamman viikon matka Ukrainan lounais- ja länsiosiin oli todella antoisa monellakin tapaa. Tutustuin uusiin ihmisiin ja näin vanhoja tuttuja, kävin paikoissa joissa en ole aiemmin vieraillut – olin myös läsnä koskettavissa hetkissä niin Kiovassa kuin myös Tšernivtsissä. Kiovassa etenkinholodomor museo oli pysäyttävä paikka, aivan kuten oli Maidanilla järjestetty Krimin tataarien karkotuksen vuosipäivän muistojuhlakin. Tšernivtsissä keskustelut ihmisten kanssa antoivat todella paljon, sodan evakkojen tapaaminen nosti haikeita muistoja mieleen ”minun” Donetskistani. Sota on ”kaukana”, tavallaan se ei ole arkisessa elämässä läsnä, mutta etenkin Tšernivtsissä ja Lvivissä sota on aistittavissa ja koettavissa välillisesti muistohetkien ja veteraanien kunnioittamisten myötä. Hiljaiseksi veti vierailu oppilaitoksessa, josta moni opiskelija on lähtenyt puolustamaan maataan ja moni on palannut takaisin – arkussa. Surevia omaisia ja kyyneleitä…

Tämän kaiken ohella voisin myös kirjoittaa paljonkin siitä tunteesta, jonka vallassa olin matkan aikana. Olen vieraillut maassa useamman kerran – tämä oli viides kerta – edellisestä vierailusta on kulunut aikaa pari vuotta. Tuolloin elettiin ns. separatismin aikaa ja varsinainen sota oli käsillä, Venäjän puolelta oli tullut Ukrainaan ensimmäisiä kertoja raskasta kalustoa panssarivaunujen ja miehistönkuljetusajoneuvon myötä ja jokainen alkoi ymmärtää sen, että edessä on muutakin kuin terrorisminvastainen operaatio (ATO), joksi operaatiota tuolloin nimitettiin ja jolla nimellä se edelleen tunnetaan, vaikka kyseessä on sota. Sota jota ei virallisesti ole olemassa mutta jota kuitenkin soditaan suuressa eurooppalaisessa valtiossa. Noihin aikoihin verrattuna huomasin nyt, että jotain on myös muuttunut ihmisissä – osassa ihmisiä – he ymmärtävät, että kaikki on heistä kiinni, ettei ilman omaa tahtoa ja halua ole mahdollista muuttaa yli 40 miljoonan asukkaan valtiota. Tämä ymmärrys ja sen nostattama tunne on henkisesti hyvin merkittävä muutos, siitä on myös seurannut se, että moni arjessa osoittaa sanoin ja teoin sen, jos huomaa jonkun toimivan vilpillisesti pyrkien samalla itse kamppailemaan arjessa korruptiota ja epärehellisyyttä vastaan. Jos muutos lähtee kansasta ja kun se saavuttaa kansan syvät rivit, se voi kannattaa Ukrainan vaikeiden aikojen yli eurooppalaiseksi valtioksi, jonka kansalaiset voivat olla ylpeitä itsestään ja juuristaan. Muutos on lähtenyt liikkeelle – se lähti jo liikkeelle 2013 lopulla EuroMaidanin myötä mutta nyt muutosta on havaittavissa arjessa tavallisten ihmisten keskuudessa. Ukraina on oikealla tiellä!

Marko

1. http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/article-2

2. http://www.chocolate.lviv.ua/en/