Blogi

Ukraina matkailijan silmin – kansallisia tragedioita. Marko Enqvistin blogikirjoitus

Ukraina matkailijan silmin – kansallisia tragedioita

Useamman viikon Ukrainan “turnee” on saatu päätökseen, vajaat viikko sitten nousin haikein mielin Kiova-Borispylissä lentokoneeseen lentääkseni takaisin koto-Suomeen. Jätin taakseni maan, jota olen oppinut rakastamaan jokaisella sinne tekemälläni matkalla enemmän ja enemmän.

Jo matkan aikana olin pohdiskellut mitä kirjoittaa kokemuksistani, mitä pidemmälle matka eteni, mitä useammalla paikkakunnalla vierailin, mitä useampien ihmisten kanssa olin tekemisissä, aloin huomata ajan rajallisuuden. Kuinka kirjoittaa kaikesta kokemastani blogiin – tai edes useampaan blogiin? Samalla huomasin, että aiempien reissujen muistot alkoivat nousta pintaa. Sitä Donetskia, jonne olin ensimmäistä kertaa matkustanut elokuussa 2012 ei ole enää olemassa – mielessäni saatoin vain toivoa, että voin vielä jokin päivä matkustaa sinne. Matkustaa vapaaseen Donetskiin ja upottaa varpaani Donetskin laakeiden tasankojen mustaan multaan ja tuntea kesäauringon paahteen niskassani ja aistia kuuman, suorastaan polttavan ilman ihollani ja hengittäessäni elokuista paahteista ilmaa tuntea sen paahteisen multaisen tuoksun sieraimissani.

Nyt en kuitenkaan kyennyt matkustamaan itään, se on haave ja unelma, jonka uskon toteutuvan vielä jokin päivä. Nähdä tasangot polttavan auringon alla, keltaiset auringonkukkameret. Nähdä minun Donbass. Tällä kertaa reissuni suuntautui Kiovan kautta Ukrainan lounais- ja länsiosiin. Kiovassa olin vieraillut viimeksi kesäkuussa 2014, tuolloin elettiin EuroMaidanin jälkeistä ensimmäistä kesää, idässä Venäjän jalkeille polkaisema separatismi oli muuttunut laajemmiksi yhteenotoiksi ja tuolloin kuljettiin kohti laajempaa sotaa. Krim oli miehitetty ja laittomasti liitetty Venäjään kevättalvella. Tuolloin Kiovaan kantautuivat ensimmäiset todella huolestuttavat uutiset idässä käytävästä sodasta – opiskelijat kuitenkin viettivät aikaa capuccinolla auringon hymyillessä heille. Tänään Kiovassa oli koulunsa päätteleviä lapsia ja nuoria, toisaalta kaduilla käveli taajaan nuhjaantuneisiin asepukuihin sonnustautuneita veteraaneja – he olivat joko lomalla kotopuolessa tai sotansa sotineet ja aloittamassa arkea sodan traagisten kokemusten jälkeen. Heidän joukossa oli myös vast’ikää värväytyneitä nuorukaisia, joilla oli vielä puhtaat ja siistit asepuvut ja kiiltävät kengät – nuorukaisia jotka odottivat vuoroaan päästä rintamalle puolustamaan maataan. Puolustamaan vapauttaan!

Tämän alustuksen jälkeen tiedän mistä kirjoitan. Tämä kirjoitus ei ole perinteinen matkakuvaus, jossa kerron taidokkain sanakääntein kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Minä en kirjoita ja kerro upeista maisemista, kulttuuriaarteista – ei, minä kirjoitan ja kerron tragedioista joihin matkallani törmäsin. Joiden olemassa olosta toki olin tietoinen, joista olin käynyt keskustelua mutta silti moni näistä hetkistä oli pysäyttävä ja syöpyi mieleeni ikiajoiksi.

Holodomor

Eli ukrainaksi Голодомор, lyhyesti ja ytimekkäästi se tarkoittaa ”nälällä tappamista”. Kiovassa aivan Kiev Pechersk Lavra’an tuntumassa sijaitsee holomodor museo. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sen sisätilat eivät ole suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… Kun tämän intiimin ja hyvin tiivishenkisen museon näyttelytilaan kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla. Tänne ei aurinko paista, sen sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa, joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.

Seuralaiselleni kirjojen lukeminen ja kuvien katsominen oli tuskallinen kokemus – raastava henkisesti, sillä hänen sukunsa on kokenut tämän. Niissä kirjoissa oli hänenkin sukulaisia, sukulaisia joita hän ei koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja sen kansallisen itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista.

Historia tuntee lukuisia kansanmurhia. Holokausti on meille tutuin, armenialaisten kansanmurha herättää edelleen suuria tunteita turkkilaisissa heidän pyrkiessä kiistämään tapahtunut. 90-luvulla Ruandan kansanmurha nousi otsikoihin – maailma tuli jälleen kerran yllätetyksi ja osoittautui, että se oli kyvytön pysäyttämään pahuutta. Osoittautui, että se oli kyvytön suojelemaan heikoimpia, aivan kuten oli käynyt 30- ja 40-luvulla, jolloin juutalaiset lopulta kokivat lukuisien muiden ihmisuhrien ohella tehdasmaisen tehokkaasti suoritetun kansanmurhan.

30-luvulla neuvostoyhteiskunta pani toimeen erään julmimmista kansakuntaan kohdistuneista joukkotuhonnoista – kansanmurhista – sen nujertaessa monella tapaa uhaksi koetun orastavan ja heräilevän ukrainalaisen kansallistunteen. Mutta jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet, he olivat tavallisia, hyvin toimeentulevia ja ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa ja toivat leivän kansan pöytään.

Kulakkien joukkomurhia ja karkotuksia seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”. Ajallisesti holodomor kesti noin vuoden verran 1932 vuoden puolelta 1933 puolelle, mutta tämä vuosi oli tuhoisa kokonaisille kylille ja pikkukaupungeille – nälkä vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja, kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin. Kuolleita oli paljon, mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta todennäköisesti määrä on tätä suurempi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.

Mutta holodomorin ynnä kulakkien murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta, he kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Stalin – kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän olikaan.

Holodomorin seurauksena orvoiksi jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille, joissa heistä kasvatettiin ”onnellisia neuvostonuoria” – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi, sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta, kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat ukrainalaiset olivat ”kadonneet”. Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa ja he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa. Holodomor – genocide!

Sota

Sotaan Donbassissa minulla on ollut tuntumaa hetimmiten alusta alkaen, edelleen seuraan tapahtumia Donetskin suunnalla niin tarkkaan kuin mahdollista – kaupungissa elää ja asuu minulle läheisiä ihmisiä. Tästä huolimatta on aina tietyllä tapaa erityislaatuista, kun tapaa kasvokkain ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja syystä tai toisesta johtuen pakenemaan Donetskista. Suurella osalla tähän evakkoon lähtöön liittyy tragediaa ja ahdistavia muistoja, monilla taakse on jäänyt koti ja työ, useilla Donbassissa asuu edelleen läheisiä ja ystäviä – huoli heistä täyttää mielen ja synnyttää ahdistusta arkeen. Kyyneliä, tukahdutettua vihaa hyökkääjää kohtaan, tukahdutettua patoutunutta vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka nostivat aseen kotimaata Ukrainaa vastaan.

Tapasin ihmisiä, jotka olivat lähteneet Donetskista pakottavista syistä – aivan kuten L on joutunut lähtemään. Vaikka elämä uudessa kodissa ja uudessa työpaikassa maan toisella laidalla on asettunut uomiinsa, aiheuttaa sota ja menetetty elämä edelleen ahdistusta ja nostattaa kyyneleet silmiin. Liki kaikilla on toiveena palata takaisin Donbassiin – nähdä koti vielä kerran ja elää vapautetussa maassa turvallista elämää.

Sota jättää ihmisiin jälkensä, se, että on elänyt kuukausia tai pidemmänkin aikaa alueella, jossa normaaliin elämään kuuluu ammunta, räjähdykset, satunnaiset pidätykset, aggressiivisesti heiluvat pyssymiehet ja kuolema – L ei ole suinkaan ainoa, joka on nähnyt ihmisen ammuttavan miehitetyssä kaupungissa niinkin vähäisestä syystä kuin pysähtymiskäskyn tottelematta jättämisestä, ei pyyhkiydy pois sillä, että pääsee turvaan satojen kilometrien päähän kuolemasta. Kaikille heille ensimmäiset viikot rauhallisessa yhteisössä olivat vaikeita, pelko oli läsnä, kovat äänet hätkähdyttivät ja muistuttavat sodasta ja jatkuvasta kuolemanvaarasta.

Evakkoon lähteneiden sodan kokeneiden ihmisten keskinäiset keskustelut ovat usein tiukkoja – sanoja ei säästellä ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä nyt kun ei tarvitse pelätä ”koputtelijoita”. Ukrainassa on sota! Toisaalta mukana on häivähdys ivallisuutta ja pilkanhenkeä, ne ovat ”kansantasavaltoja” joissa on palattu vuosikymmenten taa neuvostoaikaan. Aikaan jolloin oli pulaa ja puutetta. Saatetaan tuumata hymynkare huulilla: Neuvostoliittoa he kaipasivat – sen he saivat!

Kaikille heille oli yhteistä se, että vaikka he ovat turvassa, vaikka he rakentavat elämäänsä uudelleen sodan kauhujen jälkeen, sisimmässään he kaipaavat kotiin – kotiin Donetskiin. Kyyneleitä

Kävin oppilaitoksessa, josta oli lähtenyt lukuisia nuoria ja hiukan vanhempia oppilaita puolustamaan maataan hyökkääjää vastaan. Nuoria tuskin parikymppisiä poikia – poikia ulkoisesti, mutta moni on ehtinyt kokea enemmän mitä yksi ihminen saattaa harteillaan kantaa. Katsoin lippuja seinällä, repaleista Pravyi Sektorin lippua – se oli kaikki mitä heistä oli jäänyt jäljelle sodan lihamyllyssä – ja hiljennyin kunnioittamaan heitä. Moni heistä oli tullut takaisin arkussa… Lisää kyyneleitä!

Ja moni lähtee puolustamaan maataan – puolustamaan kansaa Venäjän aggressiolta.

Nadiya Savchenko

EuroMaidanin ehkäpä ikonisimmaksi henkilöksi nousi sen ensimmäisiin uhreihin kuulunut Serhyi Nigoyan. Sodan ikonisin henkilö on epäilemättä Nadiya Savchenko – Aidar pataljoonassa vapaaehtoisena taistellut sotilas, jonka separatistit vangitsivat kesäkuussa 2014 ja muutaman päivän kuluessa toimittivat Venäjän puolelle ja luovuttivat viimeistään siellä Venäjän viranomaisille. (1)

Venäjän viranomaiset vangitsivat Nadiya Savchenkon ja syyttivät häntä osallisuudesta kahden venäläistoimittajan kuolemaan, tämän lisäksi venäläisviranomaiset syyttivät häntä laittomasta maahan saapumisesta. Nadiya Savchenkon oikeudenkäynti sai farssimaisia piirteitä, se oli kaikella tapaa oikeudenkäynnin irvikuva – käytännön esimerkki siitä mille tasolle Venäjän oikeuslaitos on vajonnut. Nadiya Savchenkon kokema laiton vangitseminen ja siihen liittyvä oikeudenkäynti kaikkine irvokkaine piirteineen on ollut omiaan nostamaan hänet Ukrainassa – ja kautta maailman – sodan mielipuolisuuden kuvaksi.

Ollessani Ukrainassa oikeastaan kaikkien yllätykseksi Nadiya Savchenko lopulta vapautettiin, tai jos tarkkoja ollaan, kyseessä oli Nadiya Savchenkon vaihtaminen kahteen venäläissotilaaseen - Jerofejeviin ja Alexandroviin, jotka oli vangittu Ukrainan maaperällä heidän suorittaessa sotilaallista tehtävää Ukrainassa. Kyseinen kaksikko kuului GRU:hun eli tiedustelupäähallintoon, joka on Venäjän federaation asevoimien sotilastiedustelun keskuselin. Kuvaavaa asetelmalle oli se, että siinä missä Nadiya Savchenko otettiin vastaan kansallissankarina ja häntä oli vastassa Kiova-Borispylin lentokentällä satoja ihmisiä ja mediaa lukuisista maista, oli Jerofejeviä ja Alexandrovia vastassa vain ja ainoastaan läheisensä Vnukovossa heidän saapuessa vaihdon myötä Venäjälle. Venäjä oli hylännyt heidät, vaikka se oli lähettänyt heidät sotimaan vieraalle maalle.

Nadiya Savchenkon vapauttaminen herätti tietty runsaasti keskustelua paikallisten keskuudessa. Vapauttamista itsessään pidettiin poikkeuksetta myönteisenä ja oikeutettuna tapahtumana. Se millaisia toiveita itse kukin on Savchenkon harteille valmis asettamaan, vaihteli kohtuudella. Toiveena oli se, että hän pystyisi muuttamaan Ukrainan poliittista kenttää – muuttamaan niitä käytäntöjä jotka maassa ovat vallitsevia, mutta epäiltiin myös sitä, että se kaikki mitä hän on kokenut, on jättänyt häneen sellaiset jäljet, ettei hän lopulta kykene sujahtamaan politiikkaan vaan sen korruptoituneisuus ajaa hänet pois sen piiristä. Pohdiskeltiin myös sitä, että onko hän liian voimakastahtoinen ja sen myötä eteen tulee liikaa seiniä. Mietittiin sitä, että onko hän liikaa sotilas kyetäkseen olla poliitikko?

Aika näyttää kuinka paljon Nadiya Savchenkon on mahdollista muuttaa Ukrainaa – häneen liittyen olen lukenut vertauksen:

Intialla oli Mahatma Gandhi; Etelä-Afrikalla Nelson Mandela; Ukrainalla on Nadiya Savchenko.

* * *

Kävin Ukrainassa viimeksi kesäkuussa 2014 – lähes kaksi vuotta ehti vierähtää vierailuiden välillä. Näihin kahteen vuoteen mahtuu paljon ja näissä kahdessa vuodessa maa on kasvanut paljon. Muutoksia näkyy – Ukraina on oikealla tiellä – meidän lännessä on tuettava Ukrainaa, jotta se voi voittaa sotansa ja säilyttää yhtenäisyytensä. Ukrainassa nähdessäni evakkojen kyyneleet heidän puhuessa kodeistaan ja taakse jätetystä elämästä, minä ymmärrän enemmän omien sotiemme evakkoja – minä ymmärrän kaipuun Karjalaan.

Marko

1. Aiempi kirjoitukseni Nadiya Savchenkosta: http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/free-savtsenko


***


Terveisin,


Marko Enqvist