Blogi

30-vuotta Tšernobylistä – neuvostokansalaisen muistoja

Huhtikuun 26. päivä tulee kuluneeksi 30-vuotta historian tuhoisimmasta ydinvoimalaa koskettaneesta onnettomuudesta, tuolloin Tšernobylin ydinvoimalassa, silloisessa Neuvostoliitossa, tapahtui epäonnistuneen koejärjestelyn seurauksena tämä historiallinen onnettomuus. Kyseinen onnettomuus on syöpynyt sen ajan ihmisten mieliin, monelle se on eräs 80-luvun merkittävimpiä tapahtumia – kuvat raunioituneesta reaktorirakennuksesta, reaktorirakennuksen yläpuolella lentävistä helikoptereista ja raunioissa raatavista työmiehistä ovat syöpyneet miljoonien ihmisten verkkokalvoille ikiajoiksi. Voidaan sanoa, että Tšernobyl muutti maailmaa ja suhtautumistamme ydinvoimaan monella tapaa.

En kuitenkaan aio kirjoittaa sitä perinteistä tarinaa voimalaonnettomuudesta, siitä seurannutta keskustelua ydinvoiman turvallisuudesta ja siitä kuinka Tšernobylin onnettomuus vaikutti ratkaisevalla tavalla useiden maiden energiatalouden suunnitelmiin, lukuisissa maissa laitettiin voimalaprojekteja jäihin ja vähintään yhtä lukuisassa joukossa maita päätettiin ydinvoimasta luopumisesta – joskin monessa maassa on tämän jälkeen harkittu asiaa uudelleen ja kannat ovat lieventyneet, uusia voimalaprojekteja on myös aloitettu maissa joissa suhtautuminen ydinvoimaan on hetkittäin Tšernobylin jälkeen ollut kriittistä tai kielteistä. Tämä kirjoitus ei ole kirjoitus ydinvoimasta itsestään, tämä ei ole ydinvoiman puolesta puhe tai vastaisku ydinvoiman kannattajia kohtaan. Tämä on 80-luvun Neuvostoliitossa varttuneen, silloin nuoren naisen, muistikuviin perustuvia havaintoja onnettomuuden ajoilta sekä ajatuksia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiltä vuosilta, jolloin hänen kotimaassa Ukrainassa, onnettomuudesta keskusteltiin ensimmäisiä kertoja avoimesti ja onnettomuudesta näytettiin lukuisia dokumentteja. Nämä ovat Lenan ajatuksia ja muistoja.

Mutta ennen tätä kuvaava toteamus Valeri Legasovilta, Kurtshatovin atomienergiainstituutin varajohtajalta:

"Tshernobyl ilmoitti, että oli tapahtunut onnettomuus ja syntynyt radioaktiivisia päästöjä. Oli syttynyt tulipalokin, mutta reaktori oli hallinnassa. Kun itse saavuimme aamulla paikalle, niin näimme, ettei mitään reaktoria ollut enää olemassakaan…" (1)

Seuraavaksi Lenan ajatuksiin ja mietteisiin:

Tšernobylin onnettomuuden tapahtumahetkellä elettiin kevättä, kuten muistamme, olin nuori ja onnellinen. Opiskelin teknikumissa (opistossa), minulla oli lukuisia ystäviä ja koko elämä oli edessäni. Kevään tuoksut täyttivät ilman, odotimme vapunpäivää ja paraatia päät pyörällä. Paraati ja sitä seuraavat vapaapäivät, päivät ilman kotitehtäviä koulusta täyttivät mielen. Mielessä oli hauskanpito ystävien kanssa ja keväästä nauttiminen.

Noina päivinä jolloin Tšernobylin tragedia tapahtui en kuullut tapahtumasta mitään koulussa tai televisiossa – kotonamme näkyi yksi televisiokanava. En muista vanhempieni puhuneen onnettomuudesta mitään, ainoa outo ja poikkeava lause oli ystäväni äidin N.V:n meille nuorille sanoma lause:

”Nyt ei voi avata ikkunoita, eikä tarvitse mennä vähään aikaan ulos”.

Kysyimme häneltä: ”Miksi”, saimme vastauksen: ”koska ulkona on jokin säteily”. Emme tienneet mikä säteili ja miksi, jokin vain säteili.

Myöhemmin N.V sanoi meille ”Ei saa juoda vettä” ja jälleen syynä oli tämä ihmeellinen ”säteily”.

Onnettomuudesta ei puhuttu opettajien toimesta teknikumissa laisinkaan, mitään virallista tiedonantoa ei koulussa meille annettu. Toukokuun loppupuolella alkoi tihkua hiukan enemmän tietoa Tšernobylin onnettomuudesta, mutta jo tätä ennen Kiovassa liikkui huhuja.

Vuosien kuluttua Neuvostoliiton hajottua minä ymmärsin mitä Tšernobylissä tapahtui. Ymmärsin tragedian kauhistuttavuuden ja sen syvyyden – laajuuden, samalla ymmärsin silloisen Neuvostoliiton kokonaisvaltaisen tyhmyyden ja samalla sen avuttomuuden ratkaista ongelmia. Ukrainan itsenäistyttyä televisio tarjosi tietoa ja dokumentteja Tšernobylin onnettomuudesta, näin ensimmäistä kertaa mitä tuolloin Tšernobylissä todella tapahtui.

Nyt ymmärrän, että Neuvostoliitto halusi näyttäytyä suurena, joten sen oli kätkettävä heikkoutensa ja kyvyttömyytensä propagandan ja salailun verhon taa. Kansalaisilleen se ei voinut näyttää heikkouttaan, se salasi ja kätki kansalta Tšernobylin tragedian.

* * *

Kun vertailee Lenan muistoja omiini, on huomattavissa merkittäviä eroja. Tuolloin yläastekoululaisena muistan, kuinka Tšernobylin onnettomuus oli kaikkien huulilla, kunhan varmistus onnettomuudesta oli saatu neuvostoviranomaisilta päivien kuluttua. Muistan keväiset huhtikuun päivät ennen vappua, keskustelua ydinvoiman vaaroista koulussa ja kotona, viranomaistiedotukset ja uutisten kuvat ja rakeiset videopätkät voimala-alueelta – helikopterit, palo- ja pelastusmiehet. Onnettomuus oli kaikkien huulilla siitä huolimatta, että Suomessakin poliitikkojen taholla vallitsi pienoinen epävarmuus siitä, kuinka onnettomuuteen tulisi suhtautua, kun se tapahtui Neuvostoliitossa suomettuneisuuden aikakaudella. Samaan aikaan useamman tuhannen kilometrin päässä Donetskissa – Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa elämä jatkui entisellään, aivan kuin mitään onnettomuutta Tšernobylissä ei olisi tapahtunutkaan. Lenan ystävän äiti mainitsi oudon lauseen, sana ”säteily” mainittiin ja elämä jatkui entisellään. 

Marko

1. https://www.tek.fi/tekniikanetiikka/case/case14.htm