Blogi

1944 – veli veljeä vastaan

Leo Kunnaksen käsikirjoittama 1944 on Elomo Nüganen ohjaama toisen maailmansodan loppuvaiheisiin ajoittuva kuvaus Viron vapauden viimehetkistä ennen neuvostomiehitystä ja sitä seurannutta neuvostoaikaa. Elokuva alkaa taistelukuvauksella Sinimäkien taistelusta (tunnetaan myös Tannenbergin linjan taisteluna), keskiössä on tuolloin Waffen-SS:n riveissä taistelleet virolaiset nuorukaiset sekä heitä johtanut upseeri. Nämä nuorukaiset puolustavat omalla lohkollaan Sinimäkien kukkuloita hyökkäävää puna-armeijaa vastaan, toisessa maailmansodassa nämä taistelut olivat hyvin ratkaisevassa roolissa ja ne olivat kiihkeimpiä ja rajuimpia Viron maaperällä käytyjä taisteluita toisen maailmansodan aikana. Taistelua voidaan kutsu aivan oikeutetusti akselivaltojen torjuntavoitoksi, koska sen ansiosta saksalaiset liittolaisineen onnistuivat vetäytymään järjestyksessä Viron alueelta eikä Baltian puolustus romahtanut kaaoksenomaisesti, jolloin puna-armeija olisi saavuttanut merkittävän edun, mikä olisi voinut heijastella myös Suomeen, koska samanaikaisesti käytiin merkittäviä taisteluita Suomen ja hyökkäävän puna-armeijan välillä ja suomalaisten onnistui saavuttaa oma torjuntavoittonsa.

Elokuvan ongelmana näen sen, että nämä merkittävät ja todella laajat taistelut näyttäytyvät varsin pienimuotoisena kahakkana muutamalla kukkulalla, vaikka todellisuudessa Sinimäkien taistelut koituivat noin 150 000 puna-armeijan sotilaan kohtaloksi (kuolleet ja haavoittuneet), eikä torjuntavoittokaan ilmaiseksi tullut vaan akselivallat menettivät kaikkiaan näissä rajuissa taisteluissa parikymmentä tuhatta sotilasta. Tämä taisteluiden pienimuotoisuus johtunee elokuvan suhteellisen pienestä budjetista, josta johtuen ei ollut mahdollista luoda kuvaa todella mittavista taisteluista, joihin osallistui divisioonittain sotilaita puna-armeijan rivissä, jonkin sortin kuvan taisteluiden laajuudesta saa seuraavan lainauksen myötä:

29.7. aamulla alkoi puna-armeijan hyökkäys kohti Krenatöörin mäkeä ja Tornimäkeä painopisteen ollessa Krenatöörin mäessä. Hyökkäävää jalkaväkeä oli yhdeksän divisioonaa, jotka tosin olivat raskaista tappioista johtuen taisteluvahvuudeltaan enää noin 3000- 4000 miestä kukin. Hyökkäystä tuettiin kuitenkin lähes 1700 tykillä tai heittimellä ja 150 panssarivaunulla sekä voimakkaalla ilma-aseella. Pelkästään tuona päivänä saksalaiset arvioivat venäläisten ampuneen Sinimäkien noin 200 hehtaarin alueelle 25 000 tykistön kranaattia.” (1)

Mikäli elokuva olisi kuvannut vain tätä merkittävää taistelua Sinimäellä, elokuva olisi jäänyt ansioiltaan varsin vaatimattomaksi, mutta elokuvan merkittävintä antia on omissa silmissäni se kuvaus, jossa kuvataan tapahtumia taisteluiden jälkeen, näiden urheiden virolaisten nuorukaisten vetäytyessä kohti länttä (ja Tallinnaa eli saksalaisittain Revalia) ja sieltä sitten Saaremaalle, jonka alueella käytyihin taisteluihin elokuva päättyy. Tämä elokuvan eräällä tapaa toinen jakso, on selkeällä tapaa merkittävämpi ja se kuvaa virolaisnuorukaisten sotaa todella oivallisella tapaa kahdesta näkökulmasta. Ensinnä näiden urheiden Waffen-SS-joukkojen riveissä taistelleiden nuorukaisten kautta, ja tätä kautta – käydyn taistelun ja puna-armeijan riveissä taistelleiden virolaisnuorukaisten saavuttaman alueellisen menestyksen myötä kuvakulma siirtyy todella hienosti – ja koskettavasti – puna-armeijan riveissä taistelleiden nuorukaisten ja hiukan vanhempienkin virolaisten miesten sodankäynnin kuvaamiseen.

Tämä elokuvan toinen puolisko on kaikella tapaa kouraisevampi, sitä katsoessani en voinut olla miettimättä sitä, että tämä sama olisi voinut koskettaa suomalaisiakin, mikäli Tali-Ihantalassa ei olisi saavutettu torjuntavoittoa ja mikäli Sinimäkien kukkuloilla – Tannenbergin linjalla – saksalaiset ja virolaiset nuorukaiset eivät olisi onnistuneet saavuttamaan merkittävää torjuntavoittoa ja hidastamaan puna-armeijan etenemistä ratkaisevan verran. Ne viikot saattoivat auttaa Suomea merkittävässä määrin: ilman niitä viikkoja, tiedä olisimmeko Suomessa nähneet saman, mikä Leo Kunnaksen elokuvan toisella puoliskolla nähtiin, kuinka virolaiset taistelivat toinen toisiaan vastaan ja joutuivat painimaan omantunnon kanssa ja elokuvassa moni puna-armeijan riveissä taistellut mies tässä painissa ei pettänyt kansaansa neuvostoyhteiskunnan hyväksi. Toisaalta Kunnas todella oivallisella tavalla kuvasi sen häikäilemättömyyden mikä puna-armeijassa vallitsi, sen pelonilmapiirin ja tavan uhrata nuoria miehiä – puolesta riippumatta. Kunnas on onnistunut laatimaan käsikirjoituksen näiltä osin todella oivalliseksi, vaikka elokuvan lopussa inhimillisyys voitti – häikäilemätön vertaimevä puna-armeijan upseeri koki (oikeutetusti) kohtalonsa – elokuva oli samalla monella tapaa surumielinen, koska jokainen joutui maksamaan äärimmäisen kovan hinnan. Sota päättyi miehitykseen, neuvostovaltaan ja yritykseen nujertaa kansallinen identiteetti – mutta onneksi tässä neuvostoyhteiskunta ei onnistunut, kaiken tukahduttavan neuvostovallan sisällä kyti kaiken aikaa vapauden liekki, joka roihahti aikanaan täyteen paloon ja sen myötä veljenkansamme itsenäistyi uudelleen vuosikymmenten neuvostovallan jälkeen.

En anna elokuvalle tähtiä – en arvostele sitä numeraalisesti – se on puutteistaan huolimatta ehdottomasti parhaimpia viimevuosien sotakuvauksia. Ehkäpä jopa tuotantotiimin onni, ettei miljoonia ollut loputtomasti tuhlattua, näin elokuvan alkupuoli pysytteli minimaalisissa mitoissa eikä täten vienyt tilaa elokuvan (minulle) henkisesti merkittävämmältä osalta.

 

Marko

1. http://www.rgjsco.com/fi/artikkelit/5-sinimaet-suurtaistelu-pysaytti-puna-armeijan

E
lokuvasta IMDb: http://www.imdb.com/title/tt3213684/?ref_=nv_sr_1

Huom: Suomen Sotilas -lehden artikkeli ”Kesä 1944 kahden puolen Suomenlahtea”:
 http://www.suomensotilas.fi/kesa-1944-kahden-puolen-suomenlahtea/  jossa kuvausta Sinimäillä.